Se oli viimeinen toivoni. Ainoa mahdollisuuteni selvitä. Ja ennen kaikkea keino pelastaa lapseni.

Sinä iltana kaikki muuttui.

Äitini, Carol, seisoi pöydän vieressä ja tuijotti pahvilaatikkoa. Sen sisällä olivat rahat, jotka merkitsivät elämää. Hänen katseessaan ei ollut rakkautta eikä huolta. Vain kylmää ahneutta.

— Tuollaista summaa ei voi pitää täällä, hän sanoi ja ojensi kätensä laatikkoa kohti. — Vien sen pankkiin.

Asetuin heti hänen eteensä.

— Ei, äiti, pyysin vapisevalla äänellä. — Nuo rahat ovat hoitoa varten. Älä koske niihin.

Hänen ilmeensä muuttui äkisti. Huolehtivan äidin naamio putosi, ja esiin tuli kova ja katkera nainen.

— Minä kasvatin sinut, hän sihahti. — Olet velkaa minulle kaiken. Luuletko, että saat pitää nämä?

— Et ole koskaan auttanut minua, kuiskasin. — Ole kiltti… lähde.

— En koskaan! hän huusi.

Raivon vallassa hän tarttui raskaaseen metalliseen tankoon, joka tuki koristeita.

— Äiti, lopeta! huusin.

Mutta hän ei kuunnellut.

Hän nosti kätensä.

Ja löi kaikella voimallaan.

Kuului tylppä isku, kun metalli osui vatsaani.

Aluksi en tuntenut mitään. Vain tyhjyyttä. Sitten kipu räjähti. Polttava. Sietämätön.

Kaatuin lattialle.

Tunsin lämpimän nesteen valuvan jalkojani pitkin. Se ei ollut vain vettä.

Se oli verta.

— Vauvani… kuiskasin.

Sitten kaikki pimeni.

Heräsin teho-osastolla. Kirkas valo sokaisi minut. Vierelläni seisoi väsynyt lääkäri.

— Lääkäri… kuiskasin. — Tyttäreni… elääkö hän?

Hän epäröi hetken.

— Kyllä, hän vastasi lopulta. — Onnistuimme pelastamaan hänet. Hänen tilansa on vakava, mutta vakaa.

Puhkesin itkuun.

Hän eli.

Pieni tyttöni eli.

— Entä minä? kysyin hiljaa.

— Sinulla oli vakavia vammoja, hän selitti. — Menetit paljon verta. Sinulla oli onnea.

Onnea…

Se sana sattui.

Muutamaa tuntia myöhemmin poliisi tuli huoneeseeni.

Kerroin kaiken.

Jokaisen yksityiskohdan. Jokaisen pelon. Jokaisen kivun.

Äitini pidätettiin.

Häntä syytettiin murhan yrityksestä.

Kolme päivää myöhemmin näin tyttäreni ensimmäistä kertaa.

Hän makasi keskoskaapissa. Pieni. Hauras. Kytkettynä laitteisiin.

Sydämeni särkyi.

— Anteeksi, kuiskasin. — Suojelen sinua aina.

Hoitaja laski kätensä olkapäälleni.

— Hän on vahva. Aivan kuten sinä.

Oikeudenkäynti alkoi kuukauden kuluttua.

Äitini istui syytettyjen penkillä, huoliteltuna ja kylmänä.

— Se oli onnettomuus! hän huusi. — En halunnut satuttaa!

Katsoin häntä suoraan silmiin.

— Halusit rahat, sanoin rauhallisesti. — Ja melkein tapoit lapseni.

Tuomari antoi tuomion:

Kaksitoista vuotta vankeutta.

Ilman ehdonalaista vapautta.

Vuosi kului.

Tyttäreni otti ensimmäiset askeleensa.

Sanoi ensimmäisen ”äiti”.

Nauroi.

Eli.

Ja minä hänen kanssaan.

Ystävistäni tuli oikea perheeni.

Äitini jäi menneisyyteen.

Sinne, minne hän kuului.

Koska oikea äiti suojelee.

Ei satuta.

Nyt tiedän:

Me selvisimme.

Eikä kukaan enää koskaan murra meitä.