Sinä iltana en tunnistanut häntä heti.

Edessäni seisoi tyylikäs mies tummassa takissa, selkä suorana ja katse rauhallisena. Ranteessa kimalsi hieno kello, kädessä nahkainen salkku. Hän näytti ihmiseltä, jolla oli kaikki hallinnassa.

Mutta hänen silmänsä…

Ne muistin.

Ne olivat samat kuin sinä kylmänä talvi-iltana — väsyneet, syvät, täynnä kipua, mutta myös toivoa.

— Anteeksi… — kysyin hiljaa. — Tunnemmeko toisemme?

Hän hymyili lempeästi.

— Kyllä. Kuukausi sitten työskentelit täällä iltavuorossa. Tulin silloin kahden tyttäreni kanssa. Meillä oli varaa vain yhteen hampurilaiseen.

Sydämeni puristui.

— Te olitte se mies?

— Kyllä. Ja sinä maksoit meille illallisen. Pyytämättä mitään vastineeksi.

Kyyneleet nousivat silmiini.

— Tein vain sen, mikä tuntui oikealta…

Hän hengitti syvään.

— Et tiedä, mitä se merkitsi meille.

Siirryimme sivummalle, ettemme häiritsisi asiakkaita.

— Siihen aikaan olin täysin pohjalla, — hän aloitti. — Menetin työni. Yritys meni konkurssiin. Säästöni katosivat. Nukuimme joskus autossa, joskus suojassa. Kerroin tytöille, että se oli seikkailu.

Hänen äänensä värisi.

— Sinä päivänä vanhemmalla tyttärelläni oli syntymäpäivä. Minulla oli rahaa vain yhteen hampurilaiseen. Häpesin. Tunsin olevani epäonnistunut.

Kuuntelin hiljaa.

— Kun toit sen tarjottimen… — hän jatkoi — tytöt nauroivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. He luulivat, että oli tapahtunut ihme.

Hän katsoi minua suoraan silmiin.

— Sinun ansiostasi en luovuttanut.

Kyyneleet valuivat poskilleni.

— Seuraavana päivänä menin taas työhaastatteluun. Viides kuukauden aikana. En odottanut mitään. Mutta sain paikan.

Hento hymy ilmestyi hänen kasvoilleen.

— Nyt minulla on vakituinen työ. Pieni asunto. Ja tytöillä omat sängyt. Ensimmäistä kertaa elämässään.

Olin sanaton.

— Kaikki tämä… minun vuokseni?

— Sinun ansiostasi, — hän korjasi rauhallisesti.

Hän avasi laukkunsa ja otti esiin kirjekuoren.

— Etsin sinua viikkoja. En tiennyt nimeäsi. Vain kasvosi.

Hän ojensi sen minulle.

Sisällä oli kirje ja shekki.

Summa vei minulta hengityksen.

— En voi ottaa tätä vastaan…

— Tämä ei ole maksu, — hän sanoi. — Tämä on tarjous.

Hän katsoi minua vakavasti.

— Olen avannut pienen ravintolan. Tarvitsen johtajan. Ihmisen, jolla on sydän. Haluan, että se olet sinä.

Jähmetyin.

Silloin ovi avautui.

Kaksi pientä tyttöä juoksi sisään.

Lämpimissä takeissa, hymyilevinä, silmät loistaen.

— Isä! Se on hän, eikö?

He juoksivat luokseni ja halasivat minua.

— Taikatarjottimen täti! — nauroi nuorempi.

— Sinun ansiostasi minulla oli paras syntymäpäivä! — lisäsi vanhempi.

Laskeuduin polvilleni ja puristin heitä syliini.

Ja silloin ymmärsin:

Joskus yksi ainoa hyvä teko…

Voi muuttaa kolme elämää.

Jos haluat, voin vielä: