Nimeni on Sarah. Olen 39-vuotias. Kolmen päivän kuluttua allekirjoitan avioeropaperit.

Äitini itkee puhelimessa.
Ystäväni katsovat minua kuin olisin menettänyt järkeni.

“Oletko varma?” he kuiskivat. “Hän ei juo. Hän ei petä. Hän käy töissä. Hän huolehtii lapsista. Hän on hyvä mies…”

Kyllä. Se on totta.

Mike on hyvä ihminen.

Mutta en jätä huonoa miestä.
Jätän miehen, joka eli vierelläni kaksitoista vuotta ilman, että todella jakoi vastuuta kanssani.

Miken ongelma — ja monien hänen kaltaistensa miesten — tiivistyy yhteen lauseeseen.

Lauseeseen, joka uuvutti minut hitaasti:

“Kerro vain, mitä teen, niin teen sen.”

Nuo sanat veivät voimani.

Hiljaa.
Päivä päivältä.

Hän “auttoi”.
Mutta vain, jos pyysin.

Hän tiskasi, jos muistutin.
Hän haki lapset, jos lähetin viestin.
Hän pesi pyykit, jos näytin miten.

Aina sama.

Hän suoritti.
Minä johdin.

Olin perheemme toimitusjohtaja.
Hän oli ikuinen harjoittelija.

Kymmenen vuotta yhdessä, eikä hän silti tiennyt, missä pyyhkeet ovat.

Kaikki oli minun vastuullani.

Laskut.
Lääkärit.
Koulu.
Syntymäpäivät.
Sukulaissuhteet.

Olin elävä kalenteri, sihteeri, kirjanpitäjä ja psykologi.

Ilman palkkaa.
Ilman kiitosta.

Eräänä iltana kaikki romahti.

Söimme illallista. Hän selasi puhelintaan.

Sitten hän kysyi:

“Äidilläni on syntymäpäivä sunnuntaina. Mitä me ostimme hänelle?”

Me.

Hänen äitinsä.
Ei minun.

Silti vastuu oli taas minulla.

Katsoin häntä ja kysyin rauhallisesti:

“Mikä on tyttäremme kengänkoko?”

Hän ei tiennyt.

“Mikä on poikamme luokanopettajan nimi?”

Hiljaisuus.

“Milloin autosi vakuutus vanhenee?”

Ei vastausta.

“Kuinka vanha äitisi täyttää sunnuntaina?”

Hän alkoi laskea.

Silloin ymmärsin: olen yksin.

Hän loukkaantui.

“Liioittelet! Olisit vain sanonut!”

Siinä se oli.

“Olisit vain sanonut.”

Kuin olisin hänen pomonsa.
Suunnittelijansa.
Aivonsa.

Se on henkinen kuorma.

Ajatella kahden edestä.
Muistaa kaikki.
Olla koskaan pysähtymättä.

Koska jos pysähdyt, kaikki kaatuu.

Maito loppuu.
Ajanvaraukset unohtuvat.
Laskut myöhästyvät.

Ja syy on sinun.

Aina.

Olin väsynyt.

Väsynyt olemaan talon ainoa aikuinen.

Väsynyt olemaan nelikymppisen miehen “äiti”.

En mennyt naimisiin tullakseni johtajaksi.

Halusin olla nainen.
Kumppani.
Rakastettu ihminen.

En uupunut järjestelijä.

Yritin puhua.
Selittää.
Pyytää.

Hän lupasi.

Hän yritti.

Hetken.

Sitten kaikki palasi ennalleen.

Koska se oli hänelle helppoa.

Koska minä kannoin kaiken.

Eräänä päivänä katsoin peiliin.

Enkä tunnistanut itseäni.

Väsyneet silmät.
Tyhjä katse.
Raskaat hartiat.

Ymmärsin: jos jään, katoan.

Siksi lähden.

Kyllä, olen yksinhuoltaja.

Mutta olin sitä jo ennenkin.

Minulla oli vain yksi “lapsi” enemmän.

En enää muistuta.
En kontrolloi.
En johda.

Haluan elää.

Haluan hengittää.

Haluan olla vapaa.

En lähde vihasta.

Lähden uupumuksesta.

Itseni takia.

Joskus “hyvä mies” ei koskaan kasva aikuiseksi.

Ja minä en enää ole hänen äitinsä.