«Synnytät kaksoset syntymäpäivänäsi…»

Hän katseli heijastustaan ikkunasta – kalpeita kasvoja, väsyneitä silmiä – ja mietti, miksi kaikki tapahtui juuri nyt. Miksi hänelle. Miksi kaiken kärsimyksen jälkeen.

— Olet niin hiljainen, — István huomasi ja tarttui hellästi hänen käteensä. — Onko kaikki hyvin?

— On… olen vain väsynyt, — Erika vastasi, vaikka tiesi, ettei se ollut totta.

Hänen sisällään vallitsi levottomuus.

Maalla heidät otettiin vastaan lämpimästi. Istvánin vanhemmat olivat valmistaneet suuren illallisen, ja naapurit poikkesivat juttelemaan ja kyselemään tulevaisuuden suunnitelmista.

Erika pysytteli taustalla.

Jokainen maininta lapsista tuntui viiltävän hänen sydäntään.

Yöllä hän ei saanut unta. Muistot palasivat selkeinä ja kivuliaina.

Hän nousi hiljaa ja meni ikkunan luo. Kuu valaisi pellot hopeisella valolla.

— Jos tämä oli merkki… anna minulle voimaa uskoa, — hän kuiskasi.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Erika huomasi kehossaan muutoksia. Jatkuvaa väsymystä, pahoinvointia aamuisin, herkkyyttä hajuille.

Aluksi hän sivuutti ne.

— Se on vain stressiä… ei mitään muuta, — hän vakuutteli itselleen.

Eräänä aamuna kylpyhuoneessa hän kuitenkin jähmettyi paikalleen.

Kaksi viivaa.

Selkeät ja kirkkaat.

— Tämä ei voi olla totta… — hän kuiskasi.

Hän istui alas ja antoi kyynelten virrata. Ne eivät olleet vain pelkoa, vaan myös toivoa ja vanhaa kipua.

Kun hän kertoi uutisen Istvánille, mies jäi hetkeksi sanattomaksi.

— Oletko varma? — hän kysyi epäuskoisena.

Sitten hän halasi Erika tiukasti.

— Tällä kertaa kaikki menee hyvin. Me selviämme yhdessä.

Raskaus oli täynnä huolia. Jokainen lääkärikäynti muistutti menneistä peloista.

Tutkimustulokset olivat kuitenkin hyviä.

Toisessa ultraäänitutkimuksessa lääkäri vaikeni hetkeksi.

— Onko jokin vialla? — Erika kysyi huolestuneena.

Lääkäri hymyili.

— Päinvastoin. Odotatte kaksosia.

Maailma tuntui pysähtyvän.

Hänen mieleensä palasivat oudon naisen sanat.

István puristi hänen kättään.

— Tämä on ihme…

Syntymäpäivä lähestyi.

Ja sinä yönä synnytys alkoi.

Ambulanssi. Sireenit. Kylmät käytävät. Kipu.

— Hengitä… jaksat vielä… — lääkärit rohkaisivat.

Sitten kuului ensimmäinen itku.

Ja toinen.

— Poika ja tyttö, — kätilö sanoi hymyillen.

Erika alkoi itkeä onnesta.

Helpotuksesta. Rakkaudesta. Uuden elämän alusta.

Muutamaa päivää myöhemmin Erika istui sairaalahuoneessa ikkunan ääressä, vauvat sylissään.

Pihalla hän näki tutun hahmon.

Sen naisen.

Hän hymyili.

Ja katosi.

Ikuisesti.

Erika sulki silmänsä.

Hän ymmärsi, että jotkut kohtaamiset muuttavat elämän lopullisesti.