Päivystäjä vastasi rauhallisella, lähes välinpitämättömällä äänellä, aivan kuin olisin ilmoittanut rikkinäisestä liikennevalosta, enkä pahoinpidellystä lapsesta.

— Hätäkeskus, kuinka voin auttaa?

Puhuin nopeasti ja sekavasti, peläten unohtavani pienimmänkin yksityiskohdan.

— Luokassani on kuusivuotias tyttö… hänen kehossaan on väkivallan jälkiä… kotona häntä rangaistaan… nauloilla varustetulla tuolilla… olkaa hyvä, lähettäkää apua…

Linjan toisessa päässä tuli hiljaista.

— Antakaa koulun osoite. Ilmoitamme poliisille ja lastensuojelulle.

Kun suljin puhelimen, Lily istui vieressäni käpertyneenä. Hän katsoi minua kuin olisin pettänyt hänet.

— Kerroitteko heille? — hän kuiskasi.

Nyökkäsin.

— Kyllä. Mutta se on sinun parhaaksesi. He auttavat sinua.

Hän peitti kasvonsa käsillään.

— Hän saa tietää… hän saa aina tietää…

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin paikalle saapui kaksi ihmistä: poliisi ja sosiaalityöntekijä. He olivat kohteliaita, hymyilivät ja esittivät rutiinikysymyksiä. Liian rauhallisia tilanteeseen nähden.

Lily vietiin erilliseen huoneeseen. Minä jäin odottamaan käytävälle.

Tunti kului.

Sitten toinen.

Lopulta nainen palasi.

— Olemme puhuneet lapsen kanssa. Hän kiistää pahoinpitelyn.

— Mitä?! Minä näin jäljet!

— Lapset joskus keksivät asioita, varsinkin paineen alla.

— En painostanut häntä!

— Olemme ottaneet yhteyttä myös hänen huoltajaansa. Hän on tulossa.

Sydämeni valahti.

Hetken kuluttua hän astui sisään.

Pitkä, huoliteltu mies kalliissa puvussa, täydellinen hymy kasvoillaan.

Setä Greg.

Hän puristi kättäni niin kovaa, että se sattui.

— Te olette varmaan se opettaja, joka pelästytti veljentyttäreni, — hän sanoi lempeästi.

— Yritin suojella häntä.

Hän nauroi.

— Suojella minulta? Lilyllä on vilkas mielikuvitus. Hän käy psykologilla.

Viranomaiset nyökkäilivät.

Ymmärsin: he olivat jo päättäneet.

Lily tuli huoneesta pitäen häntä kädestä. Hän ei katsonut minuun.

Ovella hän kääntyi hetkeksi.

Hänen silmissään oli puhdasta pelkoa.

Seuraavana päivänä rehtori kutsui minut luokseen.

— Olemme saaneet valituksen, — hän sanoi. — Sinua syytetään psyykkisestä painostuksesta.

— Se ei pidä paikkaansa!

— Tilanne on epäselvä. Sinut asetetaan väliaikaisesti sivuun.

Väliaikaisesti.

Sana, joka tuntui tuomiolta.

Myöhemmin poliisi kuulusteli minua.

En enää todistajana, vaan epäiltynä.

— Oliko te kaksi keskenänne? — kysyi tutkija.

— Kyllä… halusin auttaa…

— Oliko todistajia?

— Ei.

Hän teki muistiinpanoja.

— Ymmärrätkö, miltä tämä näyttää?

Ymmärsin.

Pelastajasta tuli epäilty.

Kaupungissa alkoivat huhut.

Ihmiset välttelivät minua.

Vanhemmat veivät lapsensa pois.

Ystävät katosivat.

Ja Greg loisti kaikkialla.

Lehdissä.

Tapahtumissa.

Kuvissa.

Eräänä iltana löysin kirjekuoren postilaatikostani.

Ilman lähettäjää.

Sisällä oli lapsen piirros.

Tyttö häkissä.

Nauloilla varustettu tuoli.

Ja teksti:

“Yritän olla kiltti.”

Istuin lattialle ja itkin.

Mutta en luovuttanut.

Aloin tutkia.

Etsiä entisiä työntekijöitä.

Naapureita.

Todistajia.

Sain uhkauksia.

Ikkunani rikottiin.

Viestissä luki:

“Lopeta.”

En lopettanut.

Lopulta löysin entisen lastenhoitajan.

Hän oli peloissaan.

Hän kertoi kaiken.

Nauhoitimme keskustelun.

Toimitimme sen toimittajille.

Skandaali räjähti.

Tutkinnat.

Kotietsinnät.

Pidätykset.

Greg vietiin käsiraudoissa.

Hän katsoi minua vihalla.

Hän ei uskonut, että tavallinen opettaja voisi voittaa.

Puoli vuotta myöhemmin Lily palasi kouluun.

Hän oli muuttunut.

Mutta hymyili.

— Kiitos. Et pelännyt.

— Sinä olit rohkea, — vastasin.

Joskus yksi puhelu ei pelasta heti.

Se aloittaa sodan.

Pitkän.

Kivuliaan.

Vaarallisen.

Mutta jos sen ansiosta yksikin lapsi saa elää ilman pelkoa, se oli sen arvoista.