Danielin kasvot kalpenivat silmänräpäyksessä. Hänen huulensa alkoivat vapista, ja katseessa välähti puhdas paniikki. Hän perääntyi askeleen, horjahti ja vajosi sitten polvilleen. Hän itki ääneen, hallitsemattomasti — kuin ihminen, joka tajuaa liian myöhään ylittäneensä rajan, jolta ei enää ole paluuta.

— Äiti… ole kiltti… — hän sopersi. — En tarkoittanut tätä… anna anteeksi…

Laura ilmestyi keittiön oviaukkoon. Vielä hetkeä aiemmin hänen kasvoillaan oli ollut tyytyväinen, lähes ivallinen hymy. Nyt se katosi. Kun hän näki vieraat, veri pakeni hänen kasvoiltaan ja hän tarttui vaistomaisesti seinään pysyäkseen pystyssä.

Astuin hitaasti ulos makuuhuoneesta. Poskeani poltteli yhä lyönnin jäljiltä, mutta fyysinen kipu ei ollut enää tärkeintä. Tunsin outoa rauhaa — sellaista, joka syntyy, kun totuus vihdoin paljastuu.

Oviaukossa seisoi kaksi ihmistä.

Harmaahiuksinen mies tummassa takissa, katseessaan kylmää varmuutta ja kokemusta. Hänen vierellään seisoi huoliteltu nainen, joka piti käsissään paksua asiakirjakansiota.

— Rouva Collins? — nainen kysyi rauhallisesti. — Nimeni on Evelyn Harper. Edustan lakitoimistoa, jolle annoitte valtakirjan kaksi kuukautta sitten.

Nyökkäsin.

— Ja tämä herra on osavaltion perintö- ja omaisuusvalvonnan edustaja, — hän jatkoi.

Danielista pääsi tukahdutettu nyyhkäys. Laura yritti sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.

— Meille on ilmoitettu, — mies sanoi tyynellä mutta tiukalla äänellä, — että poikanne on yrittänyt käynnistää maatilan myynnin ilman laillista oikeutta ja esiintynyt teidän valtuutettunanne. Tämä on vakava rikkomus.

— Tämä on väärinkäsitys! Olemme perhe! — Laura huusi hysteerisesti.

— Perhe ei lyö iäkästä äitiä, — mies vastasi vailla tunteita.

Lakimies avasi kansion.

— Aviomiehenne kuoleman jälkeen perustitte omaisuudenhoitorahaston, — hän selitti. — Tilaa ei voida myydä ilman kirjallista suostumustanne. Jos sukulaiset painostavat tai käyttävät väkivaltaa, omaisuus siirtyy automaattisesti valtion suojelukseen, ja teille taataan elinikäinen toimeentulo ja terveydenhuolto.

Katsoin Danielia.

Poikaa, jonka olin opettanut kävelemään. Jota varten olin tehnyt töitä uupumukseen asti, selkä kipeänä ja kädet vereslihalla.

Nyt hän polvistui edessäni kuin vieras.

— Äiti… Laura sanoi, että… — hän kuiskasi.

Nostin käteni.

— Ei, Daniel, — sanoin hiljaa. — Sinä tiesit tarkalleen, mitä teit. Luulit vain, että olen liian vanha puolustamaan itseäni.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.

— Teillä on oikeus tehdä rikosilmoitus pahoinpitelystä, — virkamies lisäsi. — Päätös on täysin teidän.

Olin pitkään hiljaa.

Sitten sanoin rauhallisesti:
— He lähtevät nyt. Molemmat. Eivätkä he palaa tänne enää koskaan.

Laura alkoi huutaa. Daniel itki entistä kovempaa. Mutta kaikki oli jo ohi.

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Sinä iltana istuin yksin vanhan tammipöydän ääressä. Katselin käsiäni — ryppyisiä, työn kuluttamia, mutta yhä vahvoja. Nämä kädet rakensivat tilan. Nämä kädet kasvattivat lapsen. Ja tänään nämä kädet suojelivat minua.

Ymmärsin yhden asian:

Vanhuus ei ole heikkoutta.
Heikkoutta on uskoa, että ihminen menettää arvokkuutensa iän myötä.

Ja anteeksianto…
joskus se tarkoittaa vain sitä, että sulkee oven.