Tämä ei ollut tavallista itkua — se oli sen ihmisen huuto, jonka koko maailma oli romahtanut yhdessä hetkessä.

— Dorothy… lapset… — hän nyyhkytti. — He veivät heidät pois… ambulanssi… poliisi… en ymmärrä mitään…

Kaikki ympärilläni pysähtyi. Istuin hitaasti alas tuolille, ja kylmä aalto kulki pitkin selkääni.
— Laura, mitä on tapahtunut? — kysyin, vaikka jossain sisälläni tiesin jo, että jotain hirvittävää oli sattunut.

Hänen sanansa katkeilivat nyyhkytyksiin. Pirstaleisista lauseista hahmottui kauhea totuus: alle tunti sen jälkeen, kun lapset olivat syöneet suklaat, nuorempi alkoi oksentaa rajusti ja sai kouristuksia. Vanhempi lapsi menetti tajuntansa. Lääkärit saapuivat nopeasti, mutta kutsuivat heti myös poliisin. Suklaa… suklaa oli myrkytettyä.

En muista, miten pääsin sairaalaan. Muistan vain desinfiointiaineen pistävän hajun, kirkkaat valot ja lääkärin katseen — raskaan ja armottoman.
— Oletteko lasten isoäiti? — hän kysyi hiljaa.
Nyökkäsin.
— Meidän täytyy puhua.

Hänen työhuoneessaan minulle kerrottiin, että suklaista oli löytynyt erittäin voimakas myrkyllinen aine. Annos oli laskettu tarkasti… aikuiselle ihmiselle. Yhdelle ainoalle.

— Yhdelle? — kuiskasin.
— Kyllä, — lääkäri vastasi. — Lapselle se olisi ollut tappava.

Samana iltana poliisi pidätti poikani, Thomaksen. Hän ei paennut. Hän ei vastustellut. Hän istui sairaalan käytävällä pää kumarassa ja näytti kuin olisi vanhentunut kymmenen vuotta yhdessä päivässä. Kun hän näki minut, hänen silmissään ei ollut katumusta. Vain pelkoa. Raakaa pelkoa siitä, että hänet oli paljastettu.

— Miksi? — kysyin. Se oli ainoa sana, jonka pystyin sanomaan.

Hän oli pitkään hiljaa. Sitten hän sanoi matalalla äänellä:
— Sinun olisi pitänyt syödä ne.

Totuus paljastui nopeasti. Velat, lainat, epäonnistuneet sijoitukset, salatut sitoumukset. Thomas tiesi, että kuolemani jälkeen hän perisi talon ja saisi vakuutusrahat. Suklaa oli täydellinen suunnitelma: “luonnollinen kuolema”, ikä, heikko sydän… kukaan ei olisi epäillyt poikaa.

Hän unohti kuitenkin yhden asian.
Äidillisen vaistoni — sen, joka on koko elämäni ajan saanut minut antamaan parhaan aina lapsille.

Kun tutkija luki pöytäkirjaa, katsoin käsiäni ja ajattelin kaikkia niitä vuosia, jolloin pidin niitä sen lapsen kehdon yllä. Kaikkea, mitä olin yrittänyt hänelle opettaa. Ja sitä, kuinka vahvasti uskoin, että rakkaus voisi estää pahan.

Lapset selvisivät hengissä. Lääkärit puhuivat ihmeestä.
Ja minä… minä selvisin omasta kuolemantuomiostani.

Tänään elän yksin talossa, jonka poikani halusi saada hinnalla millä hyvänsä — jopa henkeni kustannuksella. Joka päivä kuljen keittiön pöydän ohi ja näen tyhjän suklaarasian. Se muistuttaa minua hiljaa siitä, että suurin pahuus ei aina piile pimeydessä — vaan joskus kauniisti paketoidussa lahjassa, samettiin käärittynä ja nauhalla sidottuna.

Ja jos hän ei olisi soittanut sinä aamuna…
en olisi enää täällä.