Uusi ilmoitus sosiaalisessa mediassa.

Tamara, anoppini, oli julkaissut uuden kuvan.

Kuvateksti oli huoleton, lähes kevytmielinen:
“Turkkia, aurinkoa ja merta – vihdoin lomalla.”

Kuvassa hän hymyili leveästi, olkihattu päässään ja värikäs cocktail kädessään. Hänen takanaan avautui loputon sininen meri. Hymyilin vaistomaisesti.

Sitten suurensin kuvan.

Taustalla, veden äärellä, seisoi kaksi hahmoa. Kuvassa he olivat hieman epätarkkoja, mutta liian tuttuja, jotta olisin voinut erehtyä.

Mieheni Daniel, jonka piti olla kiireisellä työmatkalla, piti käsiään nuoremman siskoni Irenen vyötäröllä.

Irene nauroi, pää taaksepäin kallistuneena, aurinkolasit silmillään.
Danielin käsi lepäsi hänen reidellään. Varmasti. Omistavasti.
Ikään kuin se paikka olisi aina kuulunut hänelle.

Maailma ei romahtanut.
Sydämeni ei pysähtynyt.
En huutanut. En itkenyt.

Katsoin vain näyttöä, ja mielessäni palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen kylmän kirkkaasti – ne yksityiskohdat, joita olin vuosien ajan itsepintaisesti jättänyt huomiotta.

Hänen myöhäiset “työpuhelunsa”.
Irenen salaperäinen mies, josta hän ei koskaan kertonut mitään.
Danielin hermostuneisuus aina, kun koskin hänen puhelimeensa.
Ja se painostava hiljaisuus heidän välillään perheillallisilla.

Danielin lause:
— Anasta, sinä ajattelet liikaa.

Ja Irenen sanat erään lääkärikäynnin jälkeen:
— Ehkä kaikista ei ole tarkoitettu äidiksi…

Otin kuvakaappauksen.
Rauhallisesti. Ilman vapinaa.

Rajasin kuvan niin, että anoppini hymyilevät kasvot katosivat kokonaan.
Jäljelle jäi vain olennainen.

Lähetin kuvan Irenelle.
Ilman viestiä. Ilman hymiöitä.

Sen jälkeen soitin miehelleni.

Hän ei vastannut heti. Taustalta kuului meren kohinaa ja hiljaista musiikkia.

— Niin, Anasta, olen kokouksessa, tämä ei ole hyvä hetki, hän sanoi rennolla äänellä.

— Halusin vain kysyä, millainen sää siellä työmatkalla on, vastasin rauhallisesti.
— Eikö aurinko haittaa työntekoa?

Hiljaisuus venyi.

— Kaikki on kunnossa. Soitan myöhemmin, hän tokaisi nopeasti.

— Tietenkin, hymyilin. — Kun “työmatkasi” on ohi.

Katkaisin puhelun.

Silloin puhelimeni värisi uudelleen.

Tamara soitti.

Hän oli varmasti jo nähnyt kommenttini kuvansa alla:

“Upea kuva. Terveiset myös Danielille ja Irenelle. He onnistuivat erinomaisesti.”