Big John, mies jota koko elämä oli karaissut, istui seitsemänvuotiaan tytön vuoteen vieressä eikä löytänyt sanoja. Tämä kookas, tatuoinneilla peitetty mies, joka oli tottunut moottoriteiden meluun ja kovaan elämään, laski katseensa. Ei heikkoudesta, vaan siksi, että hän ymmärsi jotakin olennaista.

— Et ole yksin, hän sanoi lopulta hiljaa. — Niin kauan kuin minä olen täällä.

Hän ei vielä tiennyt, että nuo sanat muodostuisivat lupaukseksi.

“Hän nukahtaa vain, jos joku pitää hänen kädestään”

Seuraavana päivänä John palasi. Ja sitä seuraavana taas.
Hän toi mehua, pieniä leluja ja kuvakirjoja. Hoitajat huomasivat nopeasti muutoksen: Katie nukkui. Ensimmäistä kertaa viikkoihin.

— Yöt ovat hänelle kaikkein vaikeimpia, kertoi osastonhoitaja Maria. — Jos hän herää yksin, hän joutuu paniikkiin. Meillä ei ole tarpeeksi henkilökuntaa ollaksemme aina hänen luonaan.

John nyökkäsi vain.
Sinä iltana hän otti puhelimensa esiin.

Hän soitti yhdelle miehelle.
Sitten toiselle.
Ja vielä kolmannelle.

Kun motoristit saapuivat saattohoitoon

Kolme päivää myöhemmin saattohoidon käytävillä kaikui raskaita askelia.
Nahkaliivit. Moottorikerhojen merkit. Parrat, arvet ja väsyneet katseet. Turvahenkilöstö jännittyi. Johto epäröi.

Mutta he eivät huutaneet. Eivät pitäneet meteliä.
He riisuivat kypäränsä.

— Onko se hän?
— Hän on niin pieni…
— Voi luoja…

Ei kameroita. Ei julkisuutta.
Vain hiljainen sopimus.

Hän ei saa koskaan jäädä yksin.

He laativat vuorolistat. Päivälle ja yölle.
Kun yksi lähti, toinen oli jo istumassa vuoteen vieressä.
Joku luki satuja.
Joku istui vain hiljaa.
Mutta käsi piti aina kiinni kädestä.

“Luulin, että isät ovat tällaisia”

Katie antoi heille lempinimiä.
“Suuri karhu”, “Kiltti setä”, “Se joka tuoksuu bensalta”.

Hän kysyi, sattuuko tatuointien ottaminen.
Miksi moottoripyörät ovat niin äänekkäitä.
Onko heillä lapsia.

Joskus hän itki.
Joskus nauroi.
Joskus tuijotti vain kattoa.

Eräänä päivänä hän katsoi Johnia ja kuiskasi:

— Jos minulla olisi isä… haluaisin hänen olevan sinunlaisesi.

John kääntyi pois. Hän ei halunnut, että tyttö näkisi kyyneleet.

Yhdeksänkymmentäkolme päivää

Sairaus eteni hitaasti mutta armottomasti.
Ensin hän ei enää kävellyt.
Sitten hän ei pystynyt pitämään lelujaan.
Lopulta hän ei enää puhunut.

Mutta hän ei koskaan herännyt yksin.

Vaikka hän ei enää pystynyt puhumaan, hän tiesi, ettei ollut yksin.
Koska kosketus ei koskaan kadonnut.

Viimeinen yö

Sinä yönä John istui hänen vierellään.
Laitteet piippasivat hiljaa. Hengitys oli tuskin havaittavaa.

Katie avasi silmänsä viimeisen kerran.
Hän puristi Johnin sormia kevyesti.

Ja kuiskasi melkein äänettömästi:

— En enää pelkää.

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän nukkui pois.

Jälkeenpäin

Hautajaispäivänä yli neljäkymmentä moottoripyörää saapui paikalle hiljaa.
Ei moottorin ääntä.
Jokaisella miehellä oli kädessään valkoinen lilja.

Pieneen hautakiveen kaiverrettiin sanat:

“Hän ei koskaan ollut yksin.”

Big John ei enää käy saattohoidossa veljensä luona.
Mutta joka kuukausi hän istuu muiden sairaiden lasten vieressä.
Hiljaa. Ilman lupauksia.

Sillä joskus ne, jotka näyttävät ulospäin kovimmilta,
kantavat sisällään suurinta sydäntä.