esine päästi hiljaista rapinaa. Hätkähdin hereille ja nousin istumaan sängyssä, sydän hakkasi niin kovaa, että se tuntui kurkussa asti.

– Mitä tapahtui? – kysyin käheästi, jo aavistaen, etten pitäisi vastauksesta.

Amelia ei vastannut heti. Hän istui sängyn reunalle ja ojensi minulle pienen, kuluneen vihkon. Sen tummansininen kansi oli naarmuinen, kulmat taittuneet ja sivut kellastuneet, kuin sitä olisi luettu yhä uudelleen ja piilotettu kiireessä.

– Löysin tämän Leon patjan alta, hän sanoi hiljaa. – En etsinyt mitään. Se vain putosi, kun vaihdoin lakanat.

Kun avasin ensimmäisen sivun, hengitykseni pysähtyi.

Se oli Leon käsialaa. Liian siistiä, liian hallittua kaksitoistavuotiaalta. Sivun yläreunaan oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla:

”ASIOITA, JOITA EN VOI KERTOA ISÄLLE.”

Aloin lukea.

Aluksi merkinnät olivat viattomia. Koulu. Yritys olla kiltti. Pelko siitä, että hän tuottaisi minulle pettymyksen ja saisi minut katumaan adoptiota.

Sitten sävy muuttui.

Lauseet kävivät synkemmiksi. Katkonaisiksi. Täynnä syyllisyyttä, joka ei kuulunut lapselle.

“Joskus tuntuu, etten ansaitse tätä elämää.”
“Isä ei katsoisi minua samoin, jos tietäisi totuuden.”
“Minun täytyy jatkaa esittämistä.”

Kämmeneni hikosivat.

Käänsin sivuja yhä nopeammin.

Ja sitten näin nimen.

Nora.

Uudestaan ja uudestaan.

Ei “äiti”.
Ei “minun äitini”.

Vain “Nora”.

Katsoin Amelialle.

– Hän ei koskaan kutsu häntä noin, kuiskasin.

– Tiedän. Lue lisää.

Seuraava merkintä sai vatsani kääntymään.

“Muistan asioita, joiden isä luulee unohtuneen.”
“Muistan miehen, joka tuli öisin.”
“Nora sanoi, että hän on kuollut. Että minun pitää unohtaa.”

Näköni sumeni.

– Minkä miehen? kuiskasin.

Amelian silmät täyttyivät kyynelistä.
– Oliver… tämä ei ole vielä pahinta.

Leo kirjoitti painajaisista. Huudoista. Riidoista. Ovien paiskautumisesta. Äidistä, joka itki. Miehestä, jolla oli matala ääni ja alkoholin haju.

Ja sitten lause, joka jäädytti vereni:

“Näin hänet uudestaan viime vuonna.”

Ponkaisin pystyyn.

– Se ei voi olla totta, sanoin. – Me muutimme. Kukaan ei tiedä—

– Hän kirjoitti myös missä, Amelia keskeytti.

Sydämeni vajosi.

Käänsin sivua.

“Hän odottaa joskus koulun lähellä.”
“Hän sanoo olevansa oikea isäni.”
“Hän sanoo, että isä varasti minut.”

Ilma tuntui loppuvan huoneesta.

– Ei… toistin epäuskoisena.

Amelia tarttui käteeni.

– He ovat tavanneet jo jonkin aikaa, Oliver. Se mies puhuu Leon kanssa salaa.

Kaikki loksahti paikoilleen.

Miksi Leo halusi kulkea yksin kotiin.
Miksi hän säikähti vieraita miesääniä.
Miksi hän lukitsi oven öisin.

Olin ajatellut sen olevan murrosikää.

Olin väärässä.

Viimeisellä sivulla muste oli levinnyt, kuin teksti olisi kirjoitettu kyynelten läpi.

“Hän sanoo, että Nora valehteli.”
“Hän sanoo, ettei se ollut onnettomuus.”
“Hän sanoo, ettei isä tiedä totuutta.”

Ääneni petti.

– Mitä tämä tarkoittaa?

Amelia epäröi ja otti esiin taitellun paperin.

– Tämä oli myös vihkon välissä.

Se ei ollut onnettomuusraportti.

Se oli ilmoitus tutkinnan uudelleen avaamisesta.

Kuolinsyy: tarkistettavana.
Mahdollinen epäilty: elämänkumppani.

Nora ei ehkä kuollut sattumalta.

Ja mies, jonka luultiin olevan kuollut, eli yhä.

Ja hän oli löytänyt poikansa.

Silloin käytävästä kuului hiljainen narahdus.

Ovi avautui.

Ja sitten kuulin Leon äänen, heikon ja vapisevan:

– Isä… en tiennyt, miten kertoisin sinulle.

Hän seisoi ovella. Kalpeana. Silmät punaisina. Lapsi, joka kantoi liian raskasta salaisuutta.

Ja sillä hetkellä ymmärsin jotain, mikä pelotti minua enemmän kuin mikään muu:

Kaksitoista vuotta sitten en ottanut luokseni vain lasta.

Otin mukaani menneisyyden.

Menneisyyden, joka oli palannut.

Eikä se aikonut enää piiloutua.