Oli jo myöhä ilta, olin juuri keittämässä teetä ja rauhoittumassa päivän jälkeen, kun joku koputti yhtäkkiä. Avasin oven – ja siellä seisoivat naapurimme. He ovat ulkomaalaisia, ystävällisiä mutta etäisiä. Emme juurikaan juttele, emme käy kylässä, vaihdamme vain kohteliaan tervehdyksen hississä tai rappukäytävässä.

Tällä kertaa heidän käsissään oli muovikassi. He hymyilivät leveästi ja sanoivat selvällä vieraskielisellä aksentilla:

— Hyvää ruokahalua!

Sitten he ojensivat pussin ja häipyivät takaisin omaan asuntoonsa yhtä hyväntuulisina kuin olisivat antaneet suklaarasiaa.

Jäin hetkeksi seisomaan paikalleni. Vein pussin keittiöön, avasin sen ja hämmennyin täysin. Pussissa oli tummia, kovia, oudon muotoisia esineitä, jotka näyttivät pikemminkin museoesineiltä kuin ruoalta. Ne olivat kylmiä ja niistä ei tullut minkäänlaista tuoksua. En pystynyt yhdistämään niitä mihinkään tuntemaani.

Tuijotin niitä kuin arkeologisia löytöjä. Mielessäni pyöri kaikenlaisia kysymyksiä: “Onko tämä oikeasti ruokaa? Onko kyseessä pila? Vai jokin tärkeä perinne, jota en vain ymmärrä?” Minua nolotti ajatus siitä, että heittäisin ne roskiin – entä jos naapurit kysyisivät myöhemmin, pidinkö niistä? Toisaalta en halunnut laittaa niitä jääkaappiin, koska pelkäsin oudolta haisevaa yllätystä seuraavana päivänä.

Päätin selvittää asian itse. Istahdin tietokoneelle ja aloin etsiä kuvien ja kuvausten perusteella, mitä olin saanut. Puolen tunnin etsimisen jälkeen löysin kuvan, joka oli täysin sama kuin se, mikä oli pöydälläni.

Silloin kurkkuni kiristyi.

Kyseessä oli satavuotinen kananmuna (tai “säilötty kananmuna”), joka on erikoisuus joissakin Aasian maissa. Munia säilytetään saven, tuhkan, suolan, kalkin ja riisinkuorten seoksessa viikkoja tai kuukausia. Lopputuloksena valkuainen muuttuu tummaksi, lähes mustaksi hyytelöksi ja keltuainen vihreäksi, voin kaltaiseksi massaksi, jolla on terävä, ammoniakkia muistuttava aromi.

Tuntui kuin olisin lukenut kemiallisen kokeen ohjeita – en reseptiä. Mutta tiesin, ettei kyse ollut pilasta. Naapurit olivat aivan selvästi tarkoittaneet lahjan ystävälliseksi eleeksi.

En ollut vielä päättänyt, mitä tehdä, kun ovelle koputettiin uudestaan. Sydämeni hypähti. Avasin oven – ja samat naapurit seisoivat siellä uudelleen, tällä kertaa pienten purkkien, tuoreen yrtin ja kastikkeen kanssa. He selittivät innoissaan murtaen suomea:

— Tämä syödään yhdessä! On tosi hyvää! Meillä juhla!

Sanoin vain “kiitos” ja palasin keittiöön tunnekuohun vallassa. Olin yhtäkkiä mukana kulttuurissa, jota en tuntenut, ilman selityksiä tai varoituksia. Missään ei ollut ivaa tai pahaa tahtoa – ainoastaan aitoa vieraanvaraisuutta.

Istuin pöydän ääreen ja tuijotin munia. Minua hävetti, että pelkäsin niitä. Hävetti myös mahdollinen epäkohteliaisuus. Naapurien asunnosta kuului naurua, musiikkia ja astioiden kilinää – he juhlivat, ja jollain tavalla he olivat “ottaneet minut mukaan”, vaikken ollut edes avannut suutani.

Lopulta päätin: minun on maistettava.

Otin yhden munan ja varovasti rikoina kuoren. Kuori murtui yllättävän helposti, ja sen alta paljastui tumma, hyytelömäinen valkuainen, joka kiilsi kuin puolijalokivi. Keltuainen oli paksua, vihertävän väristä tahnaa ja tuoksui terävästi, vähän kemiallisesti, mutta ei täysin vastenmielisesti.

Koko kehoni huusi “Ei!”. Mutta kohteliaisuus ja uteliaisuus sanoivat: “Maista edes pieni pala.”

Leikkasin ohuen siivun, lisäsin kastiketta ja suljin silmät ennen kuin maistoin.

Kokemus oli täysin käsittämätön. Se ei ollut suolaista, makeaa, hapanta eikä katkeraa. Se oli metallinen, mineraalinen ja hieman lääkkeenomainen, jälkimaulla, joka poltti kurkkua kuin vahva alkoholishotti. En voinut väittää, että se oli herkullista – mutta ei se ollut myrkkyäkään. Se oli ennen kaikkea vierasta.

Kun nielaisin palan, laskin haarukan ja mietin, mitä tapahtuisi huomenna rappukäytävässä:

— Piditkö siitä?

Mitä vastaisin?

En ehtinyt löytää vastausta, kun ovikello soi kolmannen kerran.

Naapurit seisoivat taas ovella, tällä kertaa kirkkaita pullollisia juomia käsissään ja iloiset katseet silmissään:

— Maistoitko? Jos haluat, tuomme lisää! Me opetamme!

Seisoin siinä yhtä aikaa nauraen, hämmentyneenä ja hieman kauhuissani. Ja yhtäkkiä ymmärsin jotain tärkeää: tämän illan oudoin asia ei ollut satavuotinen muna. Eikä sen maku.