Kolme kevyttä naputusta. Hiljainen tauko, melkein kuin huone olisi pidättänyt hengitystään.
Sitten kuului lapsen ääni — pieni, arka ja samalla liian tuttu:

— Äiti… se olen minä.

En vieläkään ymmärrä, miten pystyin nousemaan ja kävelemään ovelle. Se oli torstai, myöhäisilta. Sellaista aikaa, jolloin talot ovat liian hiljaisia ja jokainen ääni tuntuu väärältä. Tiskasin halujani vastaan, vain täyttääkseni tyhjiön, kun se tapahtui.

Jähmetyin paikoilleni.
Aivoni eivät hyväksyneet kuulemaansa.
Kaksi vuotta surua, hautajaisia, paperitöitä, palaneita kynttilöitä, valokuvia laatikoissa ja iltoja, joilla ei ollut loppua — ja sitten tuo ääni. Ääni, jota ei enää pitänyt olla olemassa.

Toinen koputus. Sillä kertaa nopeampi.

— Äiti? Voitko avata?

Kylmä väre kulki pitkin selkääni. Olin ennenkin kuvitellut askeleita käytävään, nähnyt varjoja nurkissa, kuullut tuulen sekoittuvan lapsen nauruun. Mutta tämä ei ollut mielikuvitus. Ei sisäinen kaiku.
Se tuli oven toiselta puolelta.

Tartuin kahvaan vapisevin sormin ja avasin oven.

Kylmä ilmavirta pyyhkäisi sisään. Ja kynnyksellä seisoi poika. Laiha, kalpea, tummat hiukset otsallaan. Hän katsoi minua kuin olisi löytänyt kotiin pitkän matkan jälkeen.

— Äiti, hän kuiskasi, aivan kuin se yksi sana olisi kantanut koko maailman painon.

Tartuin ovenkarmiin, etten kaatuisi.
Poikani oli kuollut. Olin ollut vieressä, kun koneet sammuivat. Olin valinnut arkkuun puetut vaatteet. Olin seissyt haudalla ja kuunnellut myötätunnon sanoja, jotka tuntuivat kaukaisilta ja tyhjiltä.

Ja silti… hän seisoi siinä.

— Kuka sinä olet? sain sanottua, vaikka tiesin jo.

Hän hymyili heikosti, surumielisesti.

— Minä. Löysin tien takaisin.

Hän otti kädestäni kiinni. Hänen ihonsa oli lämmin. Ei haalea kuin unilla, ei kylmä kuin kuolleella. Lämmin, tavallinen, elävä. Se tuntui pahemmalta kuin mikä tahansa painajainen.

Päästin hänet sisään ja suljin oven. En tiedä miksi — ehkä pelkäsin, että jos ovi jäisi auki, joku tulisi ja veisi hänet pois, jälleen kerran.

Keittiön valossa hän istui tuolille. Samalle paikalle, missä hän ennen piirsi auringot, joissa oli liian monta viivaa. Mutta nyt hänen ilmeessään oli jotain vierasta. Silmät olivat saman väriset, mutta niissä oli syvyys, joka ei kuulunut pienelle lapselle.

Istahdin vastapäätä.

— Missä olit?

Hän kohautti olkapäitään.

— En täällä, hän sanoi hiljaa. Mutta tiesin, miten tulla kotiin.

Rintaani kiristi. En uskaltanut kysyä enempää. Tuntui siltä, että jokainen kysymys voisi avata oven paikkaan, jonne en halunnut nähdä.

Koetin tarttua johonkin arkipäiväiseen.

— Oletko nälkäinen?

Otin jääkaapista jogurttia, leipää, omenan. Laitoin ruoat hänen eteensä. Hän tuijotti niitä hetken ja työnsi sitten syrjään.

— En syö enää niin kuin ennen, hän sanoi.

Mahaani kylmäsi.

— Mitä sitten tarvitset?

Hän nosti katseensa. Ne silmät… niissä oli jotain liian suurta, liian tietävää.

— Tulin sanomaan sinulle jotain. Mutta sinun ei saa itkeä.

— En voi luvata sitä, kuiskasin.

Hän nyökkäsi, aivan kuin olisi tiennyt.

— Se ei ollut sinun syytäsi.

Tunsin, miten ilma pakeni keuhkoistani.
Kaksi vuotta olin kantanut sitä painoa. Jos olisin huomannut aikaisemmin… jos olisin ollut tarkempi… jos, jos, jos.
Valheita, jotka repivät minut joka päivä.

— Miten voit tietää? kysyin.

Hän kosketti rintaansa.

— Muistan. Ja he kertoivat minulle.

— Kuka “he”?

Hän käänsi katseensa ulko-ovelle.

— Ne, jotka vartioivat ovia.

Huoneessa tuli kylmä, vaikka lämmitys oli päällä.
Se ei ollut tavallista kylmyyttä, vaan sellaista, joka hiipi luihin.

— Minun täytyy mennä pian, hän sanoi. He ovat jo tulossa.

— Ei! huusin. Et voi mennä! Tulit juuri takaisin!

Hän irrotti itsensä otteestani varovaisesti, kuin se olisi voinut sattua.

— En koskaan kadonnut kokonaan, hän sanoi lempeästi. Sinä et vain nähnyt minua. Näet taas, kun on sinun vuorosi kulkea ovien kautta.

— Mitä ovia? kysyin, ääni täristen.

Silloin joku koputti ulko-oveen.
Ei kevyesti. Vaan raskaasti, lopullisesti.
Se ääni sai lukot tärisemään.

Poikani katsoi minua ja hymyili.
Ei lapsen iloista hymyä, vaan sellaisella tavalla, joka oli täynnä luopumista.

— Rakastan sinua, äiti.

— Minä… minäkin sinua, sain sanottua, vaikka kyyneleet polttivat kasvojani.

Hän avasi oven.
Sen takana ei ollut porraskäytävää, eikä valoa. Siellä oli vain tiivis, elävä pimeys, joka näytti nielevän kaiken.

Hän astui sisään.
Ovi sulkeutui.

Talo hiljeni.

Myöhemmin poliisi sanoi, ettei kameroissa näkynyt yhtään lasta. Ei sormenjälkiä, ei jälkiä lattialla, ei mitään.

Mutta poliisit eivät kuulleet kolmea koputusta.
Eivätkä he kuulleet pientä ääntä sanomassa:

“Äiti… se olen minä.”

Siitä lähtien istun torstai-iltaisin keittiössä ja kuuntelen.
Koska jossain, niiden ovien takana, joita en vielä saa avata, poikani kulkee.
Ja jonain päivänä minä kuljen hänen kanssaan.