Vain neljäntoista päivän aikana kolmekymmentäseitsemän lastenhoitajaa oli paennut Whitakerien kartanosta, joka sijaitsi San Diegon kukkuloilla. Osa heistä poistui itkien, osa huusi vihaisesti, että mikään raha maailmassa ei ollut sen arvoista, mitä tuon talon seinien sisällä tapahtui.
Viimeinen lastenhoitaja hoippui ulos portista paita repaleisena, vihreää maalia hiuksissaan ja kauhu silmissään.
— Tämä paikka on helvetti! — hän karjaisi vartijalle portin avautuessa. — Sanokaa herra Whitakerille, että hän tarvitsee manaajan, ei lastenhoitajaa!
Kolmannessa kerroksessa toimistossaan Jonathan Whitaker katsoi taksia, joka katosi pitkän ajotien päähän. Kolmekuusivuotiaana hän oli perustanut teknologiayrityksen, jonka arvo oli yli miljardi pesoa. Lehdet kutsuivat häntä neroksi, visionääriksi, voimahahmoksi. Nyt hän näytti väsyneeltä, parratulta ja musertuneelta.
Hän käänsi katseensa seinällä olevaan kehystettyyn kuvaan. Siinä hänen vaimonsa Maribel hymyili, kuusi tytärtä ympärillään.
— Kolmekymmentäseitsemän kahdessa viikossa… — hän mumisi hiljaa. — Mitä minun pitäisi nyt tehdä, rakas? En pysty tavoittamaan heitä…
Puhelin värähti. Viesti hänen assistentiltaan, Steveniltä:
„Herra Whitaker, viimeinenkin virasto on laittanut meidät mustalle listalle. He väittävät, että tilanne talossa on mahdoton ja mahdollisesti vaarallinen.”
Jonathan sulki silmänsä.
— Ei enää lastenhoitajia…
„Ei, herra. Mutta voimme palkata siivoojan. Ainakin talo saadaan siistiksi, ennen kuin löydämme ratkaisun.”
Jonathan katsoi ikkunoista alas pihalle. Siellä oli repeytyneitä vaatteita, rikkinäisiä leluja, maasta ylös revittyjä kasveja. Se näytti siltä kuin kuusi pientä sotilasta olisi käynyt läpi taistelun.
— Tehkää niin. Ottakaa kuka tahansa, joka uskaltaa astua sisälle.
Toisaalla kaupungissa, pienessä National Cityn asunnossa, Nora Delgado, 25-vuotias maahanmuuttajaperheen tytär, sitoi kiharat hiuksensa sotkuiselle nutturalle. Päivisin hän siivosi koteja, öisin hän opiskeli lapsipsykologiaa yliopistossa.
Kello 17:30 hänen puhelimensa soi.
— Nora, meillä on hätätilanne. — viraston johtaja sanoi. — Suuri kartano San Diegossa, palkka kaksinkertainen. He tarvitsevat sinua tänään.
Nora vilkaisi kuluneita lenkkareitaan ja pöydällä olevaa myöhässä olevaa lukukausimaksulappua.
— Lähettäkää osoite, — hän vastasi. — Olen siellä kahdessa tunnissa.
Hän ei tiennyt astuvansa taloon, josta kukaan ei ollut selvinnyt vuorokautta pidempään.
Ulkoapäin Whitakerien kartano näytti postikortilta: kolme kerrosta, suuret ikkunat, suihkulähde ja näkymä kaupungin yli. Kun portti avautui, vartija katsoi Noraa säälivästi.
— Onnea, neiti. Tarvitsette sitä.
Sisällä Nora astui olohuoneeseen, jossa haisi jäähtynyt ruoka ja kuivunut maali. Seinät oli töhritty tusseilla ja leluja lojui kaikkialla. Keittiössä oli vuoria likaisia astioita ja jääkaapin ovi oli tahmainen.
Jonathan odotti häntä toimistossa.
— Talo täytyy siivota kunnolla. Ja… tyttäreni käyvät läpi vaikeaa vaihetta. Maksa n teille kolminkertaisesti. Mutta aloittakaa tänään.
— Minä siivoan, — Nora sanoi suoraan. — En hoida lapsia.
— Ei tarvitsekaan… — Jonathan vastasi hieman epäröiden. — Viimeinen lastenhoitaja lähti… yllättäen.
Yläkerrasta kuului kova pamahdus ja sen jälkeen outoa naurua. Ei viatonta lapsinaurua — vaan hermostunutta, lähes ilkikurista.
— Tyttäret? — Nora kysyi.
Jonathan nyökkäsi surullisena.
Hetken päästä kuusi tyttöä ilmestyi portaikkoon kuin tarkkaileva sotilasjoukko. Hazel, 12, seisoi edessä kädet ristissä. Hänen takanaan Brooke (10), Ivy (9), June (8), kaksoset Cora ja Mae (6), ja lopuksi pieni Lena, vasta 3-vuotias, puristaen yksikätistä nukkea.
Nora hymyili varovasti.
— Hei. Olen Nora. Tulin vain siivoamaan.
Hiljaisuutta.
— En ole lastenhoitaja, — hän lisäsi lempeästi.
Hazel astui askeleen eteenpäin.
— Kolmekymmentäseitsemän ennen sinua. Sinä olet numero kolmekymmentäkahdeksan. Katsotaan, kauanko kestät, — hän sanoi kylmällä hymyllä.
Kaksoset tirskuivat — se oli ääni, joka sai Noran ihon väreilemään.