Joka päivä koulun jälkeen hän veti päälleen toppatakin, pipon ja liian suuret rukkaset, ja juoksi pihalle. Hän vieritti lumesta suuria palloja, asetti ne päällekkäin ja teki niille oksakädet, kivi-silmät ja jonkin vanhan kaulahuivin kaappimme laatikoista. Jokainen lumimies sai oman nimensä, ja välillä Niko jopa kertoi niille kuulumisiaan.

Hänelle ne eivät olleet vain lumipatsaita, vaan pieniä hahmoja, jotka olivat tärkeitä.

Mutta useimmat heistä eivät selvinneet iltaan asti.

Syynä oli naapurimme, herra Streeter, joka oli ottanut tavakseen oikaista autollaan meidän pihan reunaa pitkin päästäkseen nopeammin omaan ajotiehensā. Ennen en ollut välittänyt asiaa, vaikka näin renkaanjäljet hangen pinnassa. Ajattelin vain, että se oli harmillista mutta ei vakavaa. Mutta sitten tuli se ilta, jolloin Niko tuli sisään hiljaisena, posket punaisina ja sulaa lunta rukkasissa.

– Äiti… hän teki sen taas, poika sanoi matalalla äänellä.

– Kuka? Mitä hän teki?

Vaikka tiesin jo vastauksen.

– Streeter-ajoi lumimieheni yli. Koko juttu litistyi.

Halasin häntä, ja tunsin kuinka pettymys oli syvä. Olin kaksi kertaa aiemmin käynyt puhumassa naapurille. Ensimmäisellä kerralla hän sanoi, ettei nähnyt mitään, koska oli pimeää. Toisella kerralla hän kohautti olkapäitään ja totesi: “Se on vain lunta.”

Mutta lapselle se ei ollut “vain lunta”. Se oli hänen työnsä, osa hänen maailmaa.

– Voin mennä puhumaan hänelle uudestaan, sanoin.

Mutta Niko pudisti päätään.

– Ei tarvitse.

– Miksi ei?

Hetken päästä hän vastasi rauhallisesti:

– Koska minulla on suunnitelma. Parempi kuin se, että sinä puhut.

Siinä vaiheessa tunsin sekä huolta että uteliaisuutta. Mutta en saanut häneltä enempää selitystä.

Seuraavana päivänä sain tietää, mitä hän tarkoitti.

Olin keittiössä, kun ulkoa kuului kova metallinen kolaus, auton torvi ja kirosanoja. Ryntäsin olohuoneeseen ja näin Nikon ikkunassa. Hän peitti suunsa kädellä, ja hänen silmänsä loistivat jännityksestä.

– Mitä sinä teit?! huudahdin.

Juoksin pihalle. Herra Streeter seisoi autonsa vieressä ilme täysin epäuskoisena. Auton etupuskuri oli hieman painunut sisään. Renkaiden edessä oli suuri jääkuutio, melkein laatikon muotoinen ja lumen peittämä. Sen ympärillä oli puisia tikkuja ja pieniä värillisiä nauhoja, jotka muodostivat selvän rajan.

– Mikä hemmetti tämä on?! kuka tämän tänne laittoi?! Streeter karjaisi.

Niko astui pihalle rauhallisesti.

– Se on raja, hän sanoi.

– Raja? Mitä ihmettä sinä höpiset?

Niko osoitti maassa olevaa käsinkirjoitettua kylttiä, jossa luki suurin kirjaimin:

ÄLÄ YLITÄ. YKSITYISALUE. LUMIMIEHET ASUVAT TÄSSÄ.

Naapuri tuijotti kylttiä ja sitten Nikoon, kuin ei olisi osannut päättää oliko kyse pilasta vai kapinasta.

– Kuule poika, et voi laittaa tänne vaarallisia juttuja! Tuo on jäälohkare! hän sanoi vihdoin.

– Sinä et huomaa koskaan mitään siinä edessäsi, Niko vastasi rauhallisesti. – Nyt huomasit.

Hänen sanansa tuntuivat jäävän leijumaan talvi-ilmaan. Ne eivät olleet uhkaavia, eivät epäkunnioittavia – vain totta.

Streeter oli hetken hiljaa, sitten hän kysyi:

– Teitkö sinä tämän kaiken itse?

– Pyysin Lehtosen setää lyömään nuo tikut maahan, koska äiti ei anna minun käyttää vasaraa. Ja jää on tehty pakkasessa muovilaatikossa. Jos jokin on tärkeää, sitä pitää suojella, Niko sanoi ilman dramatiikkaa.

Näin, kuinka naapurin asento muuttui. Hän ei enää seissyt vihainen kuljettaja edessämme, vaan aikuinen, joka äkisti ymmärsi jotakin.

– En tiennyt, että tämä todella tarkoitti sinulle jotain, hän sanoi hiljaa. – Luulin, että se oli vain lapsellista puuhastelua.

– Ei ollut, Niko vastasi.

Streeter nyökkäsi hitaasti ja peruutti varovaisesti omalle ajotielleen – tällä kertaa koskematta senttiäkään meidän puolellemme.

Illalla, kun peittelin poikaa, kysyin:

– Mistä sinä keksit tuollaisen?

– Isä sanoi, että jos et näytä muille rajoja, he ajavat ylitse. Minä en halua, että lumimieheni litistetään, Niko vastasi haukotellen.

Siinä ei ollut yhtäkään turhaa sanaa. Eikä minulla ollut mitään lisättävää.

Seuraavana aamuna pihan portilla roikkui pussi. Sisällä oli lämmin villahuivi ja pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu:

Seuraavalle lumimiehelle.
Naapurilta, joka oppi ajamaan omalla puolellaan.

Niko hymyili ja sanoi:

– Näetkö, äiti? Aikuisetkin voivat oppia.

Ja silloin huomasin, että talvi tuntui aivan vähän lämpimämmältä.