Tarkoitukseni oli vain kastella kukat ja vilkaista, eivätkö kissat olleet taas levittäneet roskia ympäriinsä. Tavallinen hetki, ei mitään erikoista.

Mutta heti kun avasin portin, minuun iski sietämätön haju.

Se oli niin voimakas, että vatsani kääntyi ja suuhuni nousi metallinen maku. Rintaa puristi. Otin muutaman askeleen eteenpäin — ja pysähdyin kuin seinään.

Kukkapenkin vieressä, suoraan maassa, oli jotakin.
Ja se liikkui.

Siinä makasi punertava, limainen massa, kiiltävä ja märkä, kuin nurin käännetty sisältäpäin. Sen pinta oli epäsäännöllinen, vastenmielisesti hohtava. Haju muistutti mädäntyvää lihaa, aivan kuin kuollut eläin olisi jätetty siihen päiviksi. Astuin vaistomaisesti taaksepäin. Sydämeni hakkasi hallitsemattomasti.

Mieleni täyttyi kauhusta.

Mikä tuo on?
Toukkako?
Loismainen olento?
Jotakin tuntematonta?

Olisin voinut vannoa, että se sykki hitaasti. Ei äkillisiä liikkeitä, vaan outoa, lähes elollista värähtelyä. Kylmä pelko kulki selkääni pitkin. Otin nopeasti puhelimeni esiin, nappasin muutaman kuvan ja peräännyin pidätellen hengitystäni.

Haju seurasi minua vielä sisälle asti.

Aloin etsiä vastauksia internetistä. Kirjoitin hakukenttään:
“punainen limainen esine, voimakas mädän haju”.

Odotin yksinkertaista selitystä. Mato. Jätettä. Tavallinen sieni. Mutta ensimmäiset tulokset saivat minut kauhun valtaan.

“Kyseessä ei ole eläin eikä toukka. Se on harvinainen ja poikkeuksellisen vastenmielinen sienilaji.”

Sieni?

Tuijotin näyttöä epäuskoisena. Näkemäni oli liian lihamainen. Liian elävä. Ja tuo haju… se ei tuntunut luonnolliselta.

Lukiessani lisää sain tietää, että tätä kutsutaan joskus “ruumis-sieneksi”. Se ilmestyy äkillisesti, usein yhdessä yössä. Vielä illalla maa on puhdas, ja aamulla se on siinä — punaisena, limaisena, häiritsevänä. Sen haju ei ole sattumaa. Se jäljittelee tarkoituksella mädäntyvää lihaa houkutellakseen kärpäsiä ja muita raadonsyöjiä.

Hyönteiset laskeutuvat sen päälle.
Ryömivät sen pinnalla.
Ja levittävät itiöitä mukanaan.

Myös minun pihani oli nyt osa tätä ketjua.

Palasin ulos varovasti ja huomasin jotakin vielä pelottavampaa. Kärpäsiä kierteli jo sen ympärillä. Suuria, mustia ja sinnikkäitä. Juuri sellaisia, joita näkee vain kuolleiden eläinten tai jätteiden luona. Ne laskeutuivat limaan, katosivat siihen hetkeksi ja nousivat taas ilmaan.

Hetkittäin tuntui siltä kuin pinta olisi sykkivä. Tiedän, että se kuulostaa järjettömältä. Mutta massa näytti supistuvan ja laajenevan hitaasti, kuin elävä kudos. Mieleeni tulivat kauhuelokuvat, joissa kaikki alkaa pienestä, oudosta löydöstä.

Minua huimasi. Oksennus nousi kurkkuun.

Myöhemmin luin vielä pelottavampia kertomuksia. Ihmiset kirjoittivat, että tämä sieni ilmestyy usein maaperään, jossa on hajoavaa orgaanista ainesta. Joskus jopa paikkoihin, joihin eläimiä on haudattu vuosia aiemmin. Jotkut kertoivat saaneensa päänsärkyä, jatkuvaa väsymystä ja painajaisia sen ilmestymisen jälkeen.

Silloin mieleeni hiipi kysymys, jota en olisi halunnut ajatella:

Mitä täällä oli ennen meitä?
Mitä tämä maa kätkee?

Soitin tutulle puutarhurille. Hän kuunteli pitkään ja sanoi sitten vakavasti:
“Älä koske siihen paljain käsin. Jotkut tällaiset sienet voivat olla myrkyllisiä. Ja jos se on ilmestynyt, maaperässä on jotain vialla.”

Tuo lause jäi kaikumaan mieleeni.

Jotain vialla.

Puin paksut hanskat, laitoin maskin ja otin lapion. Kun yritin poistaa massaa, se venyi ja tarttui kiinni, aivan kuin ei olisi halunnut irrota maasta. Haju voimistui sietämättömäksi. Silmäni vuotivat ja päässä pyöri, jouduin pysähtymään useasti.

Kun sain sen lopulta haudattua syvälle, jäin seisomaan paikalleni ja kuuntelemaan hiljaisuutta. Piha ei tuntunut enää samalta. Turvallisuus oli kadonnut.

Sinä yönä en nukkunut.

Näin unta, että avasin portin uudelleen — ja koko piha oli peittynyt punaisiin, sykkiviin muodostelmiin. Ne nousivat maasta, talon alta, kaikkialta. Ja haju… se oli kaikkialla.

Aamulla menin tarkistamaan. Maa näytti rauhalliselta. Liian rauhalliselta.

Mutta yhden asian tiedän varmasti:
kun jotakin tällaista ilmestyy kotisi lähelle, se ei ole koskaan pelkkää sattumaa.
Ja voin vain toivoa, ettei se koskaan palaa.