Kun aloin katsoa yön tallennetta uudelleen, hetki hetkeltä, tajusin nopeasti, ettei kaikki ollut kunnossa. Kamera oli kuvannut koko yön — siitä hetkestä, kun sammutimme valot, aina aamuun asti. Ensimmäiset tunnit näyttivät täysin tavallisilta. Me nukuimme, käännyimme silloin tällöin, huone oli pimeä ja kissamme makasi rauhallisesti omalla pedillään seinän vieressä.

Sitten, tarkalleen kello 2.46, jokin muuttui.

Kissa nousi äkisti istumaan. Ei venyttelyä, ei haukotusta. Se näytti siltä kuin jokin näkymätön merkki olisi herättänyt sen. Hetken ajan se istui täysin liikkumatta ja tuijotti tyhjyyteen. Sen jälkeen se lähti äänettömästi kohti sänkyämme.

Huomasin pidättäväni hengitystäni, vaikka katselin vain videota.

Kissa hyppäsi sängylle, kiersi minut varovasti ja asettui mieheni pään viereen. Ja silloin alkoi kaikkein ahdistavin osa.

Se katsoi häntä intensiivisesti. Räpäyttämättä silmiään. Joskus useiden minuuttien ajan. Sen keho oli jännittynyt, valpas. Se kallisti päätään kevyesti, aivan kuin kuuntelisi jotakin, mitä me emme kuulleet. Välillä se nosti tassunsa ja pysäytti sen muutaman sentin päähän mieheni kasvoista — koskematta häneen. Se vain odotti.

Mutta pahinta oli vielä tulossa.

Tietyissä kohdissa mieheni hengitys muuttui. Videolla näkyi selvästi, kuinka hänen rintakehänsä lakkasi kohoamasta. Sekunnit kuluivat. Viisi. Kymmenen. Kaksikymmentä. Hän ei hengittänyt.

Juuri silloin kissa reagoi.

Se alkoi naukua hiljaa mutta vaativasti. Se löi tassullaan tyynyä mieheni pään vieressä. Yhdessä kohdassa se puraisi peiton reunaa ja nykäisi sitä voimakkaasti. Hetkeä myöhemmin mieheni veti äkillisen, syvän henkäyksen — kuin olisi noussut pintaan syvästä vedestä.

Sama tapahtui useita kertoja yhden yön aikana.

Aamulla näytin tallenteen miehelleni. Aluksi hän yritti vitsailla ja vähätellä asiaa. Mutta hänen ilmeensä muuttui, kun hän näki ne pitkät hetket, jolloin hän ei hengittänyt lainkaan.

– En tunne mitään, hän sanoi hiljaa. – Minä vain nukun.

Samana päivänä vaadin, että hän menee lääkäriin. Tutkimuksia, testejä, yön yli tehtävä seuranta. Lopullinen diagnoosi sai minut vapisemaan: vaikea uniapnea. Lääkäri selitti, että unen aikana hengitys voi pysähtyä kokonaan — joskus pitkäksi aikaa. Ja joskus se ei enää palaa.

– Teillä on ollut uskomaton onni, lääkäri sanoi vakavasti. – Jokin keskeyttää nämä tilanteet kerta toisensa jälkeen.

Tiesin heti, mitä hän tarkoitti.

Hoito aloitettiin nopeasti. Hengityslaite, säännöllinen seuranta. Vaaralliset hengityskatkokset vähenivät lähes olemattomiin. Ja samalla katosi myös kissamme outo yökäyttäytyminen.

Se ei enää nouse yöllä. Se ei istu tyynyn vieressä. Se ei tuijota pimeyteen. Se nukkuu rauhallisesti aamuun asti, käpertyneenä kerälle — aivan kuten ennen.

Ikään kuin mitään ei olisi enää vartioitavana.

Joskus ajattelen väristen, mitä olisi voinut tapahtua, jos en olisi asentanut kameraa. Jos olisin sivuuttanut kaiken kummallisena mutta harmittomana. Jos yhtenä yönä kissa ei olisi ehtinyt ajoissa.

Nykyään, kun herään yöllä ja näen sen nukkuvan rauhallisesti, en tunne pelkoa. Tunnen syvää, hiljaista kiitollisuutta.

Sillä nyt tiedän: jotkut eläimet aistivat vaaran ennen meitä. Ja joskus juuri ne seisovat elämän ja pimeyden välissä — kauan ennen kuin me edes ymmärrämme olevamme vaarassa.