En ehtinyt edes painaa taukoa. Kuva tärisi, aivan kuin kameraa olisi pidetty vapisevin käsin. Ensimmäiset sekunnit olivat pelkkää pimeyttä ja tasaista, raskasta huminaa, joka muistutti teollisten koneiden ääntä. Sitten kuva tarkentui hitaasti.

Ymmärsin heti, missä oltiin. Tehdashallissa. Kylmässä, harmaassa ja likaisessa tilassa, jossa seinien maali oli lohkeillut ja katosta roikkuvat valot paloivat heikosti. Kamera liikkui hitaasti metallisten pöytien välissä. Niiden päällä lojui lihapaloja. Mutta ne eivät näyttäneet normaalilta. Väri oli oudon kalpea, joukossa tummia läikkiä ja kummallisia säikeitä, jotka eivät kuuluneet siihen.

Kuvaan astui mies työvaatteissa. Hänen kasvonsa oli sumennettu, mutta ääni kuului selvästi — käheä, uupunut, sellainen kuin ihmisellä, joka ei ole nukkunut moneen yöhön.

”Jos katsot tätä, he eivät onnistuneet poistamaan kaikkea,” mies sanoi. ”En tiedä, kuinka paljon aikaa minulla on jäljellä. Mutta en voi enää vaieta.”

Kurkkua kuristi. Työnsin vaistomaisesti aamiaisen kauemmas, aivan kuin makkara olisi voinut muuttua vaaralliseksi millä hetkellä hyvänsä.

Mies kertoi työskentelevänsä lihanjalostamossa, jonka tuotteita myydään lukuisissa kaupoissa. Hän ei maininnut nimiä, mutta kamera näytti pakkauslinjoja, laatikoita ja logoja, jotka tunnistin heti. Olin nähnyt ne lukemattomia kertoja marketeissa.

”Luuletko, että tämä on lihaa?” hän naurahti hermostuneesti. Kamera zoomasi vaaleanpunaiseen massaan. ”Tällä ei pitäisi olla mitään tekemistä ruoan kanssa. Tämä on jätettä. Raaka-ainetta, joka paperien mukaan pitäisi hävittää. Todellisuudessa se jauhetaan, käsitellään kemikaaleilla ja päätyy makkaroihin.”

Vatsaani kouraisi.

Seuraava video näytti selvästi yöllä kuvatulta. Halli oli lähes täysin pimeä. Muutama työntekijä seisoi valtavan murskaimen ympärillä. Yksi heistä vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

”Joskus massaan päätyy asioita, joiden ei pitäisi olla siellä lainkaan,” kuului kuiskaava ääni kameran takaa. ”Metallia, muovia, koneiden osia. Virallisesti ne merkitään tuotantovirheiksi. Mutta virheitä ei heitetä pois. Ne vain siirretään toiseen erään.”

Kylmä väristys kulki selkää pitkin. Muistin, kuinka veitsi oli juuttunut makkaraan. Sen kovan, kiiltävän kohdan sisällä. Oksennus nousi kurkkuun.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä.

Viimeisen tiedoston nimi oli:
”JOS MINULLE TAPAHTUU JOTAIN”.

Tällä kertaa mies ei enää yrittänyt peittää pelkoaan. Kamera oli täysin paikallaan, kuin se olisi piilotettu nurkkaan.

”He tietävät,” mies sanoi hengästyneenä. ”Johto tietää, että kerään todisteita. Minulle sanottiin: joko pysyn hiljaa tai…” Hän vaikeni hetkeksi ja nielaisi. ”Jos löysit tämän muistitikun, en ehtinyt toimittaa kaikkea toimittajille. Tein kopioita ja piilotin ne paikkaan, josta kukaan ei etsisi. Tuotteiden sisään. Makkaroiden sisälle. Niitä ei koskaan tarkasteta kokonaan.”

Istuin liikkumatta näytön edessä. Yksi ajatus hakkasi päässäni: minä söin sitä. Söin ruokaa, jonka sisällä saattoi olla paitsi metallia, myös jonkun viimeinen epätoivoinen yritys kertoa totuus.

Video päättyi äkillisesti. Näyttö pimeni.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus, jota rikkoi vain tietokoneen tasainen hurina. Katsoin kädessäni olevaa muistitikkuja. Pieni muovinen esine, joka oli kulkenut tuotannon, pakkaamisen, varaston ja kaupan läpi — ja päätynyt keittiööni.

En tiennyt, oliko mies yhä elossa. En tiennyt myöskään, kuinka monta samanlaista muistitikkuja saattaa olla piilossa muissa tuotteissa, joita ihmiset juuri nyt viipaloivat kotona, tarjoavat lapsilleen ja syövät ajattelematta mitään.

Heitin makkaran loput roskiin, suljin pussin huolellisesti ja vein sen heti ulos. Palattuani pesin käsiäni pitkään, vaikka tiesin, ettei se pyyhkisi pois tätä tahmeaa, levotonta tunnetta.

Siitä aamusta lähtien en ole enää katsonut lihahyllyjä samalla tavalla. Joka kerta ohi kulkiessani mieleeni nousee sama kysymys: mitä niiden sisällä oikeasti on? Ja entä jos kaikkein pelottavin asia ei ole se, minkä vielä löydämme — vaan se, minkä olemme jo syöneet tietämättämme.