Hänen vieressään seisoi hänen nelivuotias poikansa Evan. Pieni, hiljainen poika, jonka hymy oli lempeä — mutta jalat eivät kantaneet häntä.

En ehtinyt kysyä mitään, kun Lila jo työnsi Evanin kevyesti luokseni.

— Anteeksi… mitä sanoit? kuiskasin järkyttyneenä.

— Tapasin jonkun, Lila sanoi lyhyesti. — Hän ei halua lapsia. Ja minä ansaitsen paremman elämän.

Katsoin häntä epäuskoisena.

— Jätätkö sinä oikeasti oman lapsesi?

— Amy, et ymmärrä, hän ärähti. — Hänen hoitamisensa vie kaiken. Olen uupunut. Vihaan tätä elämää. Haluan olla normaali.

Hetken kuluttua hän lisäsi hiljempaa, aivan kuin yrittäen lieventää sanojaan:
— Sinä rakastat häntä. Sinä pärjäät paremmin kuin minä.

Hän laski Evanin pienen matkalaukun oven viereen, kääntyi, nousi autoonsa ja ajoi pois. Katsomatta taakseen.

Jäin seisomaan siihen, Evan sylissäni. Hän painoi kasvonsa takkiini ja kuiskasi:
— Täti… minne äiti menee?

Polvistuin hänen eteensä, jalat täristen.
— Olen tässä, sanoin hiljaa. — En mene minnekään.

Olin 27-vuotias. Yksin, rahaton, asuin pienessä yksiössä. Vammaisen lapsen kasvattaminen ei ollut koskaan kuulunut suunnitelmiini.

Mutta elämä ei kysy lupaa. Evan tarvitsi jonkun. Ja minä valitsin hänet — silloinkin, kun hänen oma äitinsä ei pystynyt siihen.

Kymmenen vuotta myöhemmin.

Sinä päivänä juhlimme Evanin koulusaavutuksia. Hän istui pöydän ääressä, pidempi ja vahvempi kuin ennen, keppi nojaten tuoliin. Katsellessani häntä tunsin ylpeyden, jota en osannut pukea sanoiksi.

Sitten ovikello soi.

Luulin, että pizza oli saapunut.

Mutta se oli Lila.

— Hei, sisko, hän sanoi rauhallisesti. — Olen tullut hakemaan poikani takaisin.

Sanat tuntuivat kuin jäävedeltä ihollani.

— Mitä sinä sanoit?

— Olen hänen äitinsä, Lila vastasi kylmästi. — Lain mukaan hän kuuluu minulle.

Sillä hetkellä Evan tuli huoneesta. Kun hän näki Lilaan, hänen hymynsä katosi. Käsi puristui tiukasti kepin ympärille.

— Äiti… hän sanoi vaistomaisesti — ja vaikeni heti.

Lila hymyili tyytyväisenä.
— Näetkö? Hän muistaa minut. Pakkaa tavarasi, Evan. Mennään kotiin.

Kotiin.

Se sana sattui eniten.

— Sinulla ei ole siihen oikeutta, sanoin vakaasti. — Hylkäsit hänet. Olit poissa kymmenen vuotta.

— Annoin hänelle paremman elämän, Lila vastasi. — Sinun luonasi. Ja nyt olen valmis olemaan äiti.

Naurahdin katkerasti.
— Valmis? Missä olit, kun hän kävi läpi leikkauksia? Kun hän heräsi öisin kivusta? Kun hän itki ja kysyi, miksi äiti ei halunnut häntä?

Lila käänsi katseensa pois.
— Se oli liian raskasta…

Evan astui eteenpäin. Hitaasti. Epävarmasti. Mutta päättäväisesti.

— Sinä lähdit, hän sanoi hiljaa. — Ja minä luulin, että minussa oli vika.

Lila kalpeni.
— Minä… en tiennyt…

— Tiesit, Evan vastasi rauhallisesti. — Et vain halunnut nähdä.

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus.

— Amy-täti on minun äitini, Evan jatkoi. — Hän valitsi minut joka päivä. Silloinkin, kun se sattui. Silloinkin, kun oli vaikeaa.

Hän katsoi minuun.
— En lähde sinun kanssasi.

Lila kääntyi minuun raivoissaan.
— Olet kääntänyt hänet minua vastaan!

— En, vastasin hiljaa. — Sinä teit sen itse. Kymmenen vuotta sitten. Oveni edessä.

Lila lähti. Tällä kertaa ilman huutoa, ilman selityksiä.

Evan tuli luokseni.
— Etkö sinä jätä minua koskaan?

Halasimme pitkään.
— En koskaan.

Sillä perhe ei synny verestä.
Vaan siitä, kuka jää.
Ja minä tein valintani jo kauan sitten.