Juuri siinä kamppaili susi henkensä edestä. Se oli pudonnut jäihin eikä päässyt omin voimin takaisin ylös.

Jää petti sen tassujen alla yhä uudelleen. Aina kun se yritti ponnistaa, reuna murtui ja eläin vajosi takaisin hyytävään veteen. Sen voimat hupenivat nopeasti. Pää pysyi vaivoin pinnan yläpuolella, hengitys oli katkonaista ja märkä turkki veti sitä armottomasti alaspäin.

Läheisessä metsässä iäkäs nainen keräsi polttopuita. Talvisen maiseman hiljaisuuden rikkoi äkillinen loiske ja käheä, tukehtuva ääni. Nainen pysähtyi, kuunteli ja lähti ääntä kohti. Näky sai hänet jähmettymään: suuri harmaa susi räpiköi avannossa, uupuneena ja epätoivoisena.

Pelko hiipi hänen mieleensä — edessä oli villi peto. Silti hän ei kääntynyt pois. Hän tarttui pitkään, tukevaan oksaan, asettui vatsalleen jäälle painonsa jakamiseksi ja ryömi varovasti kohti avantoa. Jää natisi uhkaavasti hänen allaan.

— Pidä kiinni… hän kuiskasi hiljaa ja ojensi oksan sudelle.

Susi paljasti hetkeksi hampaansa, mutta sillä ei ollut enää voimia hyökätä. Selviytymisvaisto oli voimakkaampi kuin aggressio. Se tarttui oksaan etutassuillaan. Nainen veti kaikin voimin. Hänen kätensä tärisivät, selkää vihloi, jää räsähti uudelleen — mutta lopulta raskas ruumis liukui jään päälle.

Susi jäi makaamaan hengästyneenä. Toinen takajalka oli vääntynyt luonnottomaan asentoon, selvästi murtunut. Eläin ei yrittänyt käydä naisen kimppuun. Se katsoi häntä syvällä, läpitunkevalla katseella.

Nainen riisui villahuivinsa ja peitti sillä suden märän turkin. Hän tiesi, ettei eläin selviäisi yön yli, jos jäisi siihen. Päätös oli uhkarohkea, mutta hän ei voinut jättää sitä kuolemaan. Hän kokosi oksista alkeelliset vetolaitteet ja alkoi hitaasti vetää sutta kohti pientä mökkiään.

Matka oli raskas. Hän joutui pysähtymään useita kertoja hengittämään. Susi avasi välillä silmänsä, mutta pysyi rauhallisena, ikään kuin olisi ymmärtänyt tilanteen.

Mökille päästyään nainen sytytti tulen uuniin, lämmitti vettä ja etsi esiin vanhan ensiapulaatikon, joka oli jäänyt hänen edesmenneeltä mieheltään. Hän puhdisti haavan huolellisesti, asetti jalan lastaan ja sitoi sen tiukasti. Susi päästi hiljaisen valituksen, mutta ei vastustellut.

Yön syvyydessä metsästä kaikui pitkä, kaihoisa ulvonta.

Sitten toinen.

Naisen sydän jysähti. Se ei ollut yksinäinen ääni — se oli lauma.

Hän astui ikkunan luo. Puiden rajassa liikkui varjoja. Yksi, sitten useampi. Sudet astuivat esiin metsästä ja pysähtyivät puolikaareen mökin eteen. Niiden silmät heijastivat kuunvaloa kylminä pisteinä.

Hän pelkäsi pahinta — että ovi revittäisiin auki ja lauma hakisi omansa väkisin.

Sisällä loukkaantunut susi nosti päätään ja vastasi heikolla, matalalla ulvahduksella. Se ei ollut uhka, vaan merkki.

Ulkona laskeutui hiljaisuus.

Suurikokoinen johtajasusi astui muutaman askeleen eteenpäin. Sen katse kohdistui suoraan ikkunaan ja kohtasi naisen silmät. Nainen odotti näkevänsä vihaa, mutta näki vain valppautta ja jotain vaikeasti selitettävää — ehkä hyväksyntää.

Hetki tuntui ikuisuudelta.

Sitten johtaja käänsi päänsä, ulvahti lyhyesti ja syvästi ja lähti takaisin kohti metsää. Muut seurasivat sitä yksi kerrallaan. Ei hyökkäystä, ei murinaa — vain äänettömiä hahmoja katoamassa puiden suojaan.

Nainen jäi seisomaan liikkumatta, hengitys raskaana.

Aamulla hän astui ulos. Koskemattomassa lumessa näkyi vain jälkijono, joka johti takaisin metsään. Lauma oli tullut, nähnyt ja lähtenyt.

Mökissä, lämpimän uunin vieressä, susi hengitti rauhallisemmin. Se oli yhä villi eläin, arvaamaton ja voimakas. Silti heidän välilleen oli syntynyt näkymätön side.

Nainen oli pelastanut sen hengen.

Ja lauma oli ollut siitä tietoinen.