Sydämeni löi niin kovaa, että olin varma hänen kuulevan sen patjan läpi. Makasin sängyn alla, hengitin pölyä ja pelkoa ja tiesin yhden asian varmasti: jos päästäisin nyt pienimmänkään äänen, paluuta ei enää olisi.
Hän liikkui makuuhuoneessa itsevarmasti, kuin paikka olisi aina ollut hänen. Hän avasi kaapin, paiskasi oven kiinni ja mutisi ärtyneenä jotain itsekseen. Sitten hän istui sängyn reunalle. Patja painui alas vain muutaman sentin päähän kasvoistani. Näin hänen kenkänsä — vanhat, kuluneet ja tuskallisen tutut. Samat, jotka olin aikoinaan itse puhdistanut hänelle.
— Taas kaikki on levällään… — hän sanoi kovalla äänellä, aivan kuin olisin seissyt hänen edessään. — Luulitko todella, että lakkaisin tulemasta, kun lähdit?
Mieleeni välähti hetki, jolloin olin eron jälkeen vaihtanut lukot. Tarkistin ne itse moneen kertaan ja uskoin olevani vihdoin turvassa. Nyt ymmärsin, että hän oli koko ajan ollut askeleen edellä.
Hän meni keittiöön. Kuulin jääkaapin avautuvan ja veden lorisevan omaan lasiini — siihen, jonka reunassa oli pieni lohkeama. Nielemisen ääni kaikui päässäni. Hän eli minun elämääni poissa ollessani. Käytti tavaroitani, liikkui kodissani ja puhui minulle — ihmiselle, joka ei ollut paikalla.
Muistin hänen katseensa. Sen, kuinka hän toisteli, etten ollut mitään ilman häntä. Kuinka hän nauroi, kun pyysin häntä jättämään minut rauhaan. Lähdin sinä yönä vain yhden laukun kanssa, varmana siitä, että kaikki oli ohi. Hänelle se oli vain tauko.
Askeleet lähestyivät taas. Hän palasi makuuhuoneeseen ja alkoi etsiä jotakin. Hänen kätensä liikkui alaspäin — hän kurkisti sängyn alle toiselta puolelta. Minua ja hänen katsettaan erotti vain varjo ja peite.
— Tiedän, että pelkäät, — hän sanoi hiljaa, melkein lempeästi. — Olet aina pelännyt.
Silloin jokin minussa murtui. Pelko ei kadonnut, mutta sen peitti epätoivoinen viha. Ymmärsin, että jos pysyisin nyt hiljaa, hän palaisi yhä uudelleen. Joka päivä. Aina tasan kello 11.20.
Syöksyin äkisti esiin sängyn alta ja huusin. Hän säpsähti, täysin yllätettynä. Hänen silmissään välähti ensin hämmennys, sitten raivo. Mutta yhden ainoan sekunnin ajan hän epäröi. Se riitti. Juoksin ovea kohti, kompastelin huonekaluihin, ryntäsin käytävän läpi ulos sulkematta ovea perässäni.
Huuto houkutteli naapurit paikalle. Joku tuli käytävään, joku soitti poliisille. Hän pakeni takaoven kautta, mutta ei ollut enää näkymätön. Hän ei ollut enää vain “ääni tyhjässä asunnossa”.
Myöhemmin selvisi, että hän oli teettänyt vara-avaimet jo ennen lähtöäni. Että hän kävi siellä lähes joka päivä, puhui ääneen, huusi ja riiteli minun kanssani — kuin olisin yhä hänen. Naapuri oli ainoa, joka oli kuullut kaiken tämän ennen minua.
Nyt asun muualla. Eri lukkojen takana. Joskus rintaani puristaa yhä kello 11.20. Mutta tiedän tämän varmasti: pelottavinta ei ole se, että joku voi tulla kotiisi. Pelottavinta on antaa menneisyyden uskoa, että sillä on yhä avain.