Miljonääri ponnahti ylös tuolistaan niin äkisti, että se kaatui lattialle. Hänen kasvonsa kalpenivat, ja hengitys muuttui raskaaksi.

— Tiedätkö ollenkaan, mitä sanot?! — hän huusi. — Tämä on järjetöntä!

— Tiedän aivan tarkasti, — vastasi nainen rauhallisesti. — Olen hänen vierellään joka päivä. Näen, mitä hän syö, mitä hän juo ja mitä lääkkeitä hänelle annetaan. Ja ennen kaikkea näen, milloin hänen tilansa pahenee — aina tiettyjen hoitojen jälkeen.

Mies aikoi kutsua vartijat. Ajaa naisen ulos ja pakottaa itsensä unohtamaan kuulemansa. Mutta palvelijattaren äänessä ei ollut pelkoa eikä epäröintiä — vain horjumaton varmuus. Se pysäytti hänet.

— Jatka, — hän sanoi käheästi. — Mutta jos tämä on valhetta…

— Huomasin sen jo kauan sitten, — nainen jatkoi. — Joka kerta niin sanotun ”tukiliuoksen” jälkeen hänen vointinsa romahti. Kipuja, pahoinvointia, uupumusta. Eräänä iltana otin riskin… en antanut sitä hänelle.

Mies jähmettyi paikoilleen.

— Sinä päivänä, — nainen sanoi, — tyttäresi pyysi ensimmäistä kertaa viikkoihin ruokaa. Hän hymyili. Hän sanoi voivansa paremmin.

Työhuoneeseen laskeutui painostava hiljaisuus.

— Yritätkö sanoa, että… — mies kuiskasi — lääkärit…?

— En väitä mitään, — nainen keskeytti lempeästi. — Kerron vain, mitä näin. Se liuos ei parantanut häntä. Se tuhosi hänen munuaisensa hitaasti. Niin huomaamattomasti, että kaikki näytti harvinaiselta ja selittämättömältä sairaudelta.

Miljonääri nojasi raskaasti pöytään, kuin maa olisi kadonnut hänen jalkojensa alta.

— Miksi? — hän kysyi hiljaa. — Kenen etu tämä olisi?

Nainen katsoi häntä suoraan silmiin.

— Muutit äskettäin testamenttiasi, — hän sanoi. — Osa omaisuudestasi oli menossa säätiölle, joka on sidoksissa yhteen klinikkaan. Luuletko todella, ettei kukaan tiennyt siitä?

Miehen mieleen palasivat lääkärien kylmät katseet, heidän outo varmuutensa siitä, että ”aikaa oli tuskin enää”.

— Mitä minun pitää tehdä? — hän kysyi murtuneella äänellä.

— Lopettaa hoito välittömästi. Poistaa tämä lääkäriryhmä. Tehdä uudet tutkimukset — muualla. Ja… — hän vaikeni hetkeksi — luottaa minuun.

Sinä yönä mies teki jotain, mitä ei olisi aiemmin uskonut mahdolliseksi. Hän keskeytti hoidon, vei tyttärensä salaa toiseen kaupunkiin ja vaati täydellistä uudelleentutkimusta.

Kolmen päivän kuluttua tapahtui jotain, mitä lääkärit kutsuivat ”selittämättömäksi”. Arvot alkoivat parantua. Munuaisten toiminta vakautui. Kuume katosi. Tyttö nousi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan vuoteesta ja käveli itse ikkunan luo.

Kuukauden kuluttua kuolettava diagnoosi kumottiin kokonaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin käynnistyi virallinen tutkinta. Kävi ilmi, että ”tukiliuos” oli kielletty kokeellinen valmiste. Useita lapsia eri maissa oli kuollut samalla tavalla — virallisesti tuntemattomaan sairauteen.

Miljonääri menetti rauhansa, luottamuksensa ja harhakuvitelmansa. Mutta hän pelasti tärkeimmän — tyttärensä.

Palvelijatar lähti hiljaa. Hän ei koskaan saanut tietää, minne. Nainen kieltäytyi rahasta, lahjoista ja kiitoksista.

Lähtöhetkellä hän sanoi vain:

— Joskus pelastus ei tule niiltä, joilla on tittelit ja tutkinnot. Vaan niiltä, jotka todella katsovat… ja näkevät.

Ja joka kerta, kun mies kuuli tyttärensä naurun, hän tiesi yhden asian: jos hän ei olisi avannut ovea sinä iltana tavalliselle palvelijattarelle, hän ei olisi koskaan enää kuullut tuota naurua.