Pitkään en uskaltanut vastustaa häntä. Mutta sinä päivänä, kun hän oli työmatkalla ja laite hajosi lopullisesti, jouduin tekemään päätöksen, joka pelasti meidät.

Viktor oli usein poissa kotoa. Viikkoja kestäviä matkoja, joskus ilman mitään ennakkovaroitusta. Kun hän lähti, asunto täyttyi raskaasta hiljaisuudesta, mutta hänen sääntönsä jäivät elämään mielessäni. Tärkein niistä oli aina sama: kotiin ei saanut päästää ulkopuolisia. Ja ilmastointiin ei saanut koskea.

Kun kysyin syytä, hän vastasi kylmästi:
– Älä puutu siihen. Minä hoidan asian.

Vain muutama tunti hänen lähtönsä jälkeen ilmastointilaite alkoi pitää outoa, metallista ääntä. Terävä kolahdus, sitten hiljaisuus. Se oli jo viides kerta saman viikon aikana. Viktor oli ”korjannut” laitteen monta kertaa, mutta se rikkoutui aina uudelleen.

Asunnossa tuli nopeasti tukahduttavan kuuma. Lapset makasivat lattialla väsyneinä ja apaattisina, kasvot kuumina ja katse sameana. Tiesin vaistomaisesti, ettei kyse ollut pelkästä helteestä.

Soitin Viktorille. Hän vastasi vasta pitkän soiton jälkeen. Taustalla kuulin vieraita ääniä, naisen naurua… ja lapsen äänen.

– Ilmastointi on taas rikki. Joudun kutsumaan huoltomiehen, sanoin rauhallisesti mutta päättäväisesti.

– Älä uskallakaan! – hän huusi. – Kukaan ei tule siihen asuntoon. Ymmärrätkö?

Puhelu katkesi äkillisesti.

Seisoin hetken liikkumatta. Sitten tein sen, mitä en ollut koskaan aiemmin uskaltanut: tilasin huoltomiehen. Tunnin kuluttua ovikello soi. Mies astui sisään työkalulaukku kädessään ja alkoi tutkia laitteen sisäyksikköä. Hän nosti tikkaat ja avasi suojakotelon.

Silloin hänen ilmeensä muuttui. Hän jähmettyi ja kalpeni.

– Onko joku muu korjannut tätä aikaisemmin? hän kysyi hiljaa.

– Kyllä. Mieheni. Useita kertoja.

– Missä lapsenne ovat? hänen äänensä koveni.

– Keittiössä… Miksi?

Hän ei vastannut heti. Sen sijaan hän otti laukustaan hengityssuojaimen ja puki sen ylleen. Vasta sitten hän katsoi minua silmiin. Niissä oli aitoa pelkoa.

– Rouva, ottakaa lapset ja poistukaa asunnosta välittömästi. Heti.

– Mitä te löysitte? kuiskasin.

– Tämä ei ole tavallinen vika. Laitteen sisällä on osia, joiden ei kuuluisi olla siellä. Kamera. Antureita. Ja säiliö, josta vapautuu hitaasti jotakin ainetta ilmaan.

Tunsin jalkojeni pettävän.

– Yritettiinkö meitä myrkyttää?

– Pitkän ajan kuluessa. Hyvin pieninä annoksina. Niin, ettei sitä huomata heti. Lapset ovat kaikkein suurimmassa vaarassa.

Yhtäkkiä kaikki loksahti paikoilleen. Lasten jatkuva väsymys. Selittämättömät sairaudet. Lääkärien epätietoisuus.

Tartuin lapsiin ja juoksimme ulos asunnosta. Emme ottaneet mitään mukaan. Ei vaatteita, ei asiakirjoja. Vain pelko ja paniikki seurasivat meitä.

Poliisi saapui pian. Asunto suljettiin ja sinetöitiin. Kuulustelut kestivät tuntikausia.

Totuus paljastui nopeasti. Viktor eli kaksoiselämää toisessa kaupungissa. Hänellä oli toinen perhe, suuret velat ja huomattava vakuutus meidän nimissämme.

Hän luotti siihen, että kaikki näyttäisi luonnolliselta: kuumuus, huono sisäilma, heikko terveys.

Kun hänet pidätettiin, hän ei vastustellut. Hän katsoi minua kylmästi ja sanoi vain:
– Sinun ei olisi pitänyt puuttua asiaan.

Jos ilmastointi ei olisi rikkoutunut sinä päivänä.
Jos olisin totellut häntä.
Jos en olisi kutsunut huoltomiestä.

Lapseni eivät ehkä olisi enää elossa.

Nyt tiedän tämän: joskus suurin vaara ei tule ulkopuolelta. Se elää saman katon alla. Ja se kieltää sinua esittämästä kysymyksiä.