Se ei ollut pelkkää kipua — se oli häpeää. Häpeää omasta kehostani, iästäni, siitä että olin uskaltanut olla onnellinen muiden nähden. Kaikkein pahinta oli se, ettei tämä tunne tullut tuntemattomalta ihmiseltä internetissä, vaan omalta tyttäreltäni.

Sinä iltana en vastannut hänelle. Laitoin puhelimen syrjään ja menin kylpyhuoneeseen. Seisoin peilin edessä ja katsoin itseäni tavalla, jolla en ollut katsonut vuosiin. En mieheni, en ystävieni silmin — vaan tyttäreni katseella. Näin “ylipainoiset kyljet”, “ikääntyvän ihon”, “sopimattoman naisen”. Kyyneleet nousivat silmiini.

Mieheni löysi minut istumasta kylpyammeen reunalla. Kesti hetken ennen kuin sain sanottua mitään. Kun lopulta näytin hänelle kommentin, hän kalpeni. Odotin hänen sanovan jotain kuten: “Älä välitä” tai “Hän ei tarkoittanut sitä pahalla”. Sen sijaan hän halasi minua ja sanoi hiljaa: “Tätä sattuu lukea. Koska minä näen naisen, jota rakastan. Hän ei.”

Silloin jokin muuttui sisälläni.

Seuraavana päivänä en halunnut riidellä enkä syytellä. Päätin opettaa läksyn. En kostoksi, vaan rakkaudesta ja kivusta yhtä aikaa.

En poistanut kuvaa. Päinvastoin — kirjoitin sen alle pitkän ja rehellisen tekstin. Kerroin, kuinka monta vuotta tämä keho oli kantanut lasta sydämensä alla. Kuinka monta unetonta yötä se oli kokenut. Kuinka monta kertaa se oli noussut kuumeisena, mennyt töihin, laittanut ruokaa, lohduttanut ja pyyhkinyt kyyneleitä. Kirjoitin, että tätä kehoa on rakastettu, suudeltu ja halattu. Että se ansaitsee kunnioitusta, ei pilkkaa. Ja että ikä ei ole häpeä, vaan etuoikeus, jota kaikille ei suoda.

En maininnut tytärtäni nimeltä. Mutta kaikki, jotka tunsivat meidät, ymmärsivät.

Reaktiot olivat valtavia. Minulle kirjoittivat sekä ikäiseni naiset että nuoremmat. He kiittivät rohkeudesta, kertoivat pelkäävänsä valokuvien julkaisemista, vanhenemista, muiden tuomioita — joskus jopa omien lastensa. Myös miehet kirjoittivat ja sanoivat, että heidän vaimonsa ovat kauniita jokaisessa iässä. Tämä tukiaalto tuntui kuin syvältä vedetty hengenveto pitkän hapenpuutteen jälkeen.

Samana iltana tyttäreni soitti.

Hän itki. Hän sanoi, ettei halunnut satuttaa minua, että hän “oli vain huolissaan”, että “nykyään näin ei tehdä”. Kuuntelin häntä ja ymmärsin yhtäkkiä: hän pelkää. Ikääntymistä. Muiden katseita. Sitä, että jonain päivänä hänkin on “epäsopiva”. Ja tuo pelko purkautui minuun.

Vastasin hänelle rauhallisesti: “Sinun ei tarvitse ymmärtää minua. Mutta sinulla ei ole oikeutta nöyryyttää. Etenkään omaa äitiäsi. Etenkään naista.” Se oli elämäni vaikein keskustelu. Mutta välttämätön.

Viikkoja on kulunut. Suhteemme ei ole vielä täysin ennallaan. Mutta minä en enää piiloudu. En piilota käsiäni, vatsaani enkä ikääni. Opettelen taas hyväksymään ja rakastamaan itseäni — en siksi, että minun täytyy, vaan siksi, että haluan.

Joskus syvimmät haavat tulevat niiltä, jotka ovat meitä lähimpänä. Mutta juuri ne muistuttavat meitä siitä, keitä todella olemme. Olen nainen. Olen vaimo. Olen äiti. Ja minulla on oikeus olla oma itseni. Myös uimapuvussa. Myös kuusikymppisenä.