En ymmärtänyt, miksi isä oli piilottanut sen. Mihin sitä oli käytetty? Miksi hän ei ollut kertonut siitä kenellekään? Mieleni alkoi heti kuvitella pahinta… mutta totuus, jonka lopulta löysimme, oli vielä synkempi kuin yksikään kuvitelmistani.
Pöydälle laskettu pieni metallinen sylinteri näytti ensi silmäyksellä harmittomalta, mutta jokin siinä tuntui uhkaavalta. Äitini piteli sitä sormissaan kuin jotain, joka voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.
– Tiesitkö tästä? – hän kysyi hiljaisella, tärisevällä äänellä, jonka olin kuullut häneltä viimeksi lapsena, silloin kun jokin oli todella vialla.
Pudistin päätäni. En ollut tiennyt mitään. Isäni oli aina ollut sulkeutunut ja täynnä salaisuuksia. Mutta että hän piilottelisi tällaista?
Äiti laski esineen varovasti pöydän keskelle, kuin rikostutkija, joka on löytänyt ratkaisevan todisteen. Lamppu heijastui metalliin, ja pinnassa näkyi pieniä naarmuja – merkkejä siitä, että esinettä oli käytetty… tai yritetty kuluttaa niin, ettei siitä voisi enää päätellä mitään.
Sydämeni hakkasi niin kovaa, että kuulin sen korvissani.
Kun otin sylinterin käteeni, tajusin sen olevan yllättävän painava. Sen sisällä tuntui heikko värinä, kuin jokin mekaaninen osa olisi edelleen elossa. Silloin huomasin yksityiskohdan, jota äiti ei ollut huomannut: lähes kuluneen, puoleksi naarmutetun pienoiskirjoituksen.
Se oli päivämäärä.
- syyskuuta.
Vereni tuntui pysähtyvän. Tuo päivämäärä oli liiankin tuttu.
Yritin muistaa, miksi… ja sitten se iski tajuntaani voimalla. Sinä päivänä isä oli kadonnut useiksi tunneiksi. Hän ei vastannut puhelimeen. Hän palasi vasta lähellä keskiyötä, hermostuneena, kalpeana, selittäen jotain epämääräistä “työpaikan kiireestä”.
Silloin me halusimme uskoa häntä. Nyt ymmärsin, kuinka naiiveja olimme olleet.
– Aion avata tämän, sanoin, vaikka ääneni vapisi.
– Älä… älä tee sitä, äiti pyysi, mutta tiesin jo, ettei minua voinut pysäyttää.
Sylinterin sisällä napsahti jokin. Sitten toinen, matalampi ääni seurasi. Esine halkesi kahtia, ja sen sisus paljastui.
Ja se, mitä sisällä oli… sai meidät molemmat vetämään henkeä kuin olisimme pudonneet jyrkänteeltä.
Sisällä oli vanha valokuva, kellastunut ja rypistynyt, mutta selvästi tunnistettava.
Kuvassa oli isäni.
Mutta ei yksin.
Hänen vieressään seisoi nainen, jota emme olleet koskaan nähneet. Vieras, joka seisoi liian läheisessä, liian tutussa asennossa. Naisen käsi hänen olkapäällään kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
Mutta se ei ollut pahinta.
Kuvan taustalla näkyi hylätty varastorakennus sataman lähellä. Paikka, jonka isä oli vannonut olevansa “ikuinen osa menneisyyttä”. Paikka, jonne hän oli luvannut, ettei koskaan palaisi. Paikka, jonka tapahtumista hän oli aina vaiennut.
Vatsaani väänsi. Äiti nosti kätensä suunsa eteen kuin yrittäen estää huudon.
Käänsin valokuvan ympäri. Sen taakse oli nopeasti raapustettu viesti:
“Tänään me päätämme tämän. Ei virheitä. Ei enää kuten viime kerralla.”
Jähmetyin täysin.
Viime kerralla?
Mitä oli tarkoitus “päättää”?
Ja kuka tämä nainen oli?
Äiti istui alas, aivan kalpeana.
– Hän on valehdellut meille… vuosikausia, hän kuiskasi.
Se tuntui kuin kylmä veitsi olisi viiltänyt ilmassa. Kaikki romahti hetkessä: luottamus, turvallisuuden tunne, kuva isästäni, jonka olimme aina uskoneet tuntevamme.
Mutta se ei ollut vielä loppu.
Koska laatikon pohjalla, paperien ja muistilappujen alla, oli vielä yksi esine. Pienempi. Vielä huomaamattomampi.
Mutta kun näin sen… tiesin heti, että se olisi se todellinen paljastus. Se, joka muuttaisi kaiken lopullisesti.
Sen jälkeen ei olisi paluuta.