Ei siksi, että hän olisi rakastanut urheilua, vaan koska se oli hänen työnsä. Hän oli hiljainen, melkein näkymätön talonmies, joka piti paikan elossa silloin, kun muut olivat jo lähteneet.

Kaksi vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen Aaron eli vain yhden voiman varassa: pienen Jonah-poikansa. Poika nukahti usein lähelle isäänsä, kun Aaron teki ylitöitä maksaakseen kasvavat laskut. Uupumus painoi hänen kehoaan joka päivä, mutta rakkaus poikaa kohtaan esti häntä kaatumasta kokonaan.

Tänä iltana sali tuoksui vastaleivotuilta makeisilta ja pölyltä, joka leijui ilmassa juhlajärjestelyjen lomassa. Värikkäät paperilyhdyt riippuivat katosta kuin keinotekoinen taivas. Tuolit oli aseteltu lähes seremonialliseen järjestykseen. Vanhemmat vapaaehtoiset kävelivät ympäriinsä, puhuivat nauhoista, koristeista ja nimilistoista — aivan kuin jokainen yksityiskohta olisi määrännyt koko illan kohtalon.

Aaron liikkui heidän keskellään hiljaa, näkymättömänä. Hän suoristi vinon koristeen, poimi muutaman konfetin lattialta… ja silmäili silloin tällöin Jonah’n suuntaan. Poika nukkui katsomossa pää pienen repun päällä. Tänään Aaronilla ei ollut varaa hoitopaikkaan, joten poika nukkui siinä, missä isä työskenteli.

Juuri kun Aaron tarttui moppiin, hän kuuli hiljaisen pyörien suhahduksen.
Hän nosti katseensa.

Noin kymmenvuotias tyttö lähestyi häntä pyörätuolissa. Hänen vaaleat hiuksensa heijastivat lyhtyjen valoa, ja valkoinen mekko paljasti, että tämä ilta oli hänelle erityinen. Hänen sormensa puristivat käsinojia, mutta silmissä oli ujoutta ja päättäväisyyttä — outo, koskettava yhdistelmä.

— Hei… tiedätkö sinä tanssia? — hän kysyi hiljaa.

Aaron jäykistyi paikoilleen.
— Minäkö? Osaan lähinnä tehdä tästä lattiasta kiiltävän — hän vastasi vaivaantuneella hymyllä.

Tyttö kallisti päätään ja hymyili hennosti.
— Minulla ei ole ketään, jonka kanssa tanssia, hän kuiskasi. — Kaikki muut ovat… jossain muualla.

Aaron katsoi työvaatteitaan, moppiinsa, ja sitten nukkuvaan poikaansa. Kaikki järki käski häntä perääntymään.
Mutta jokin sisällä sanoi toisin.

Hän laski mopin.
Astui tyttären luo.
Ja tarttui varovasti hänen käteensä — pieneen, viileään, mutta yllättävän vahvaan.

Hän käänsi pyörätuolin varovasti salin keskelle, sinne, missä paperilyhdyt loivat pehmeimmän valon.

Musiikki ei soinut.
Sitä ei tarvittu.

Aaron alkoi liikuttaa tuolia kevyesti, kuin rytmin mukaan. Tyttö nosti katseensa ja hymy levisi hänen kasvoilleen — kirkas, aito, kauan kadoksissa ollut. Aaron tunsi, kuinka jokin hänen sisällään suli: sekunnin murto-osan ajan elämä ei ollut tuskaa eikä menetystä, vaan jotain kaunista ja puhdasta.

— Sinä tanssit todella hyvin, tyttö sanoi hiljaa.

Aaron yritti vastata, mutta sanat juuttuivat kurkkuun.

Silloin — klik.
Kameran ääni.

Aaron kääntyi nopeasti.

Ovenpielessä seisoi nainen, puhelin kädessään. Ruskeat hiukset laskeutuivat hänen harteilleen, ja hänen silmänsä olivat laajenneet — ei vihasta, vaan hämmästyksestä. Hänen kätensä hieman vapisi.

Tytön äiti.

Aaronin rinta puristui kasaan.
— Anteeksi… hän pyysi… en tarkoittanut… — hän änkytti.

— Äiti! — tyttö huudahti. — Se oli elämäni kaunein tanssi!

Nainen käveli tyttärensä luo, polvistui ja silitti hänen hiuksiaan. Sitten hän kohotti katseensa Aaroniin.

— Lucy ei koskaan tanssi, hän sanoi hiljaisella äänellä. — Hän pelkää. Pelkää, että häntä tuijotetaan… että hän kaatuu… että hän ei ole tarpeeksi hyvä.

Hän veti syvään henkeä.
Katseessa oli kiitollisuutta, surua ja jotain sanoinkuvaamatonta.

— Mutta nyt… hän hymyilee tavalla, jota en ole nähnyt kuukausiin.

Aaron seisoi paikoillaan, häkeltyneenä, häpeissään — mutta myös kosketettuna tavalla, jota hän ei ymmärtänyt.

Nainen nousi.
— Kuka sinä olet? — hän kysyi lempeästi.

— Aaron… — mies kuiskasi.

— Minä olen Marielle, nainen esittäytyi. — Ja minusta tuntuu, että teit tyttärelleni jotakin, mihin lääkärit ja terapeutit eivät ole pystyneet.

Mutta ennen kuin Aaron ehti vastata, ovi paiskautui auki.

Sisään astui pitkä, tyylikkäästi pukeutunut mies. Hänen itsevarma olemuksensa täytti koko tilan. Katse lukittui Aaroniin — synkkänä, uhkaavana.

— Mitä täällä tapahtuu? — mies kysyi matalalla, painokkaalla äänellä.

Marielle jännittyi.
Lucy vetäytyi hiljaa tuoliinsa.
Aaronin sydän alkoi hakata.

Ja sillä hetkellä oli selvää:
tämä viaton tanssi talonmiehen ja pyörätuolissa istuvan tytön välillä oli juuri muuttumassa tapahtumaksi, joka mullistaisi heidän kaikkien elämän… ehkä peruuttamattomasti.