Sukulaiset, jotka tuskin vierailivat hänen luonaan eläessään, repivät nyt toisiltaan vanhoja esineitä kuin niillä olisi ollut äkillisesti valtava arvo.
Ja minä seisoin siinä keskellä tuntematta kuuluvani joukkoon.

Olin huolehtinut isoäidistä viimeiset vuodet: vienyt hänet lääkärille, hoitanut hänen asioitaan, kuunnellut hänen muistojaan — ja silti testamentissa ei ollut nimeäni. Ei sanaakaan minusta.

Ahdistus kiristi rintaani, joten poistuin olohuoneesta ja astuin takakuistille. Siellä tuntui vielä häivähdys siitä lempeästä rauhasta, joka oli täyttänyt talon silloin, kun isoäitini oli elossa.
Ja juuri siellä näin Nukan, hänen uskollisen koiransa.

Nuka istui vanhan keinutuolin vieressä, se sama tuoli, jossa isoäiti oli viettänyt iltoja lukien ja hyräillen. Koira piti päätään korkealla, liikkumatta, kuin olisi odottanut omistajansa palaavan. Sen väsyneissä silmissä oli surua — mutta myös jotakin selittämättömän terävää, melkein valpasta.

Silloin tiesin:
ainoa todellinen perintö, joka merkitsi jotakin, istui juuri edessäni.

Päätin ottaa Nukan mukaani.
Se oli ainoa päätös, joka tuntui oikealta.

Illalla, kun irrotin varovasti sen kaulapantaa, sormeni osuivat johonkin kovaan, joka oli piilotettu nahkakerroksen alle. Jähmetyin. Vedettyäni kangasta hieman sivuun näin pienen, painavan vanhan avaimen. Siinä oli kaunis kaiverrus — ja tunnistin kirjaimet heti. Ne olivat samat, joita isoäitini kantoi sormuksessaan koko elämänsä.

Vatsaani muljahti.

Miksi avain oli kätketty tänne?
Miksi juuri koiralle?

Nuka katsoi minua pitkään, ja sen katseessa oli jotain melkein inhimillistä. Se käänsi päätään ja käveli ovelle — pysähtyi, katsoi minua uudelleen, heilautti häntäänsä kevyesti.

“Tule. Sinun pitää nähdä tämä.”

Näin sen silmistä.

Isoäidin taloon palatessani riita oli yltynyt. Servettejä, valokuvia, kankaita, jopa rikkinäisiä laseja revittiin käsistä kuin ne olisivat olleet aarteita. Kukaan ei huomannut, kun minä ja Nuka hiivimme pitkän käytävän päähän, pieneen huoneeseen, jota ei ollut avattu vuosiin.

Huoneen nurkassa seisoi pölyinen puulaatikko, jonka olin lapsena nähnyt mutta johon en ollut koskaan saanut katsoa sisälle. Nyt polvistuin sen eteen ja pyyhkäisin pölyn sen pinnalta.
Keskellä kantta oli kapea rako — täsmälleen avaimen kokoinen.

Kun avain kääntyi lukossa ja lukko naksahti auki, tuntui kuin talo olisi pidättänyt hengitystään.

Avattuani kannen näin jotakin, mitä en koskaan olisi odottanut:

Kirjeitä.
Paksuja nippuja, sidottuna punaisella langalla.
Jokaisen kirjekuoren päällä oli nimeni.
Ja päivämääriä — vuosien takaa.

Käteni tärisivät, kun avasin ensimmäisen.
Isoäitini käsiala oli heikko mutta edelleen kaunis.

“Jos luet tätä, en voi enää olla vierelläsi. Mutta muista: seuraisin sinua vaikka maailmaan, johon en enää kuulu. Et ollut koskaan yksin, vaikka luulit niin.”

Nielaisin vaikeasti.

Mutta seuraava lause sai sydämeni lyömään vielä kovempaa:

“Nuka ei ole tavallinen koira. Hän johdattaa sinut paikkaan, jossa kaikki alkoi. Siellä odottaa se, mitä halusin oikeasti antaa sinulle.”

Kohotin katseeni.
Nuka seisoi aivan vieressäni, jännittyneenä, korvat höröllä, katse kiinnittyneenä minuun kuin se olisi tiennyt täsmälleen, mitä olin juuri lukenut.

Kuin se olisi valmistautunut tähän hetkeen vuosia.

Yhtäkkiä oven takaa kuului kova kolahdus ja sisään ryntäsi joukko sukulaisia. Heidän kasvoillaan oli ahneuden ja raivon sekoitus.

— Mitä sinä piilottelet?
— Se kuuluu kaikille!
— Anna heti tänne!

Heitä oli liikaa, ja he olivat liian sokeita nähdäkseen todellista arvoa.

Mutta nyt minä en väistänyt.

Nousin seisomaan, kirjenippu tiukasti rinnallani, avain nyrkissäni. Nuka astui eteenpäin ja päästi matalan, varoittavan murinan.
En ollut koskaan kuullut sitä murinaa ennen — se oli syvä, suojeleva, melkein pelottava.

— Tämä, — sanoin tyynesti, mutta horjumattomasti, — ei kuulu teille. Eikä ole koskaan kuulunut.
Tämä on se ainoa perintö, jonka isoäitini todella jätti minulle.

Huone hiljeni kuin joku olisi sulkenut äänen koko maailmasta.

Tunsin Nukan kyljen omassani, luotettavana ja vakaana.
Ja tiesin, että tämä oli vasta alku — alku salaisuudelle, jonka isoäitini oli kätkenyt koko elämänsä.