Mutta hän ei todellakaan osannut odottaa minun reaktiotani.
Eikä tarina pääty tähän. Kaikkein järkyttävin asia tapahtui vasta myöhemmin.

Kun puhelin soi, tunsin välittömästi, että jokin oli pielessä. Hänen äänensä oli oudon varovainen, mutta samalla siinä oli jotakin itsevarmaa – kuin hän olisi tehnyt päätöksen, josta oli ylpeä. Hän veti henkeä ja sanoi lauseen, joka repi rikki seitsemäntoista yhteistä vuotta:

— Lähden pois. Olen rakastunut toiseen.

Hiljaisuus putosi väliimme kuin kivi. Luultavasti hän kuvitteli, että alkaisin itkeä, kysellä, mitä tein väärin, tai yrittäisin taivutella häntä muuttamaan mielensä.
Ehkä hän kuvitteli näyttävänsä «rehelliseltä» mieheltä, joka uskaltaa sanoa totuuden.

Mutta hän ei ymmärtänyt: tiesin siitä naisesta jo ennen häntä itseään.

Olin löytänyt viestit vahingossa kaksi viikkoa aiemmin. En sanonut mitään. En huutanut, en vaatinut selitystä. Istuin vain hiljaa ja katselin, miten mies, jonka kuvittelin tuntevani, muuttui minulle täysin vieraaksi ihmiseksi.
Viestit olivat täynnä onttoja lupauksia ja kömpelöitä, lähes teinimäisiä kohteliaisuuksia. Hetki hetkeltä ymmärsin enemmän:

En ollut menettämässä miestäni. Hän oli menettämässä minut.

Siksi vastasin hänelle tyynesti:

— Hyvä on. Mene sitten.

Puhelimeen jäi pitkä, hämmentynyt hiljaisuus. Hän ei selvästi ollut varautunut siihen, etten murtuisi. Hän oli odottanut kohtausta, tunteita, kyyneleitä – sellaista tarinaa, jonka hän voisi dramatisoida rakastajalleen ja esittää itsensä uhrina.

Illalla hän tuli hakemaan tavaroitaan. Olin järjestänyt kaiken valmiiksi. Hän astui sisään ja pysähtyi heti.
Keittiön pöydällä oli siisti nippu papereita: kuvakaappauksia, kuitteja, hotellivarausten vahvistuksia, päivämääriä ja kellonaikoja. Kaikki, mitä hän oli yrittänyt salata, oli edessä hänen nenänsä alla.

Ei huutoa. Ei draamaa.
Vain totuus – kylmänä ja järjestelmällisenä.

Mies kalpeni.

— Sinä… tiesitkö tämän? hän kuiskasi.
— Tiesin. Ja sinä et ole ollut minun mies enää pitkään aikaan, vastasin rauhallisesti.

Sitten tapahtui jotain, mikä mursi hänen itsevarmuutensa kokonaan.

Hänen puhelimensa värähti. Näin ruudulla naisen nimen, sen saman, johon hän väitti olevansa rakastunut. Hän avasi viestin vapisevin käsin.

Ja minä näin hänen kasvoiltaan totuuden:

Nainen oli juuri eronnut hänestä. Samana päivänä. Vain hetkeä ennen kuin hän saapui.

Siinä hän oli – mies, joka kuvitteli murskaavansa minut lähtemällä.
Mutta siinä hetkessä hän menetti kaksi ihmistä yhtä aikaa:
toisen omasta tahdostaan, toisen tahtomattaan.

Hän lysähti tuolille, kasvot käsien välissä.
Ensimmäistä kertaa vuosiin hän näytti aidosti eksyneeltä.

Laitoin hänen eteensä avaimet, jotka hän oli pudottanut pöydälle.

— Sinä selviydyt kyllä. Niin kuin minäkin. Mutta muista jotain:
— et menettänyt tänään vaimoasi. Menetit ainoan ihmisen, joka oikeasti välitti sinusta.

Saatoin hänet ulko-ovelle.
Ulkona satoi kaatamalla, ja tuuli ulvoi talon nurkkia vasten, aivan kuin maailma olisi itsekin halunnut pestä hänet pois elämästäni.

Hän jäi seisomaan portaiden alle märkänä ja järkyttyneenä, eikä tiennyt minne mennä.
Minä suljin oven hänen edestään – lopullisesti.

Ja siinä hiljaisessa eteisessä, oven vielä värähdellessä kiinni painamisesta, hengitin syvään. Ensimmäistä kertaa todella vapaasti.

Mutta se, mitä tapahtui hänen lähdettyään, oli vielä uskomattomampaa.
Sellainen käänne, jota en olisi itsekkään voinut ennustaa…