Mutta kun kävelin unisena portaita alas, vastaan tulvahti tuoksu, jota en odottanut — tuoreita lettuja, kaakaon lämpöä ja jotain selittämättömän kodikasta.
Aamiainen oli jo valmiina.
Pöytä oli katettu huolellisesti. Laseissa oli tuoremehua, lautaset aseteltu siististi, ja lautasliinat taiteltu kuin hienossa ravintolassa. Keskellä pöytää oli pieni paperilappu, kirjoitettu lasten käsialalla:
„Isä, tänään me pidämme huolta sinusta. Älä huoli, kaikki on hyvin. Me rakastamme sinua.”
Se oli koskettava näky. Tyttäreni ovat vasta kuusi- ja kahdeksanvuotiaat. Liian nuoria laittamaan liettä päälle yksin. Liian nuoria järjestämään koko aamiaisen ilman vaaraa. Hetken ajattelin, että ehkä kyse oli leikistä… pienestä yllätyksestä. Mutta kaikki oli aivan todellista.
Silloin huomasin jotain, mikä sai kylmän tuskan kulkemaan lävitseni: ulko-ovi oli raollaan.
Jähmetyin paikoilleni.
Tiesin varmasti lukinneeni sen illalla. Olen ollut pakkomielteisen tarkka siitä lähtien, kun heidän äitinsä katosi jäljettömiin kaksi vuotta sitten. Tuuli ei olisi voinut avata ovea — lukko napsahtaa automaattisesti kiinni.
Se saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: joku oli käynyt talossa.
Huutelin tyttöjäni, mutta he eivät vastanneet.
Vatsaani puristi kylmä pelko. Talo, jonka tunsin perinpohjaisesti, tuntui yhtäkkiä vieraalta — liian hiljaiselta. Hiljaisuus, joka ei rauhoita, vaan varoittaa.
Kävelin olohuoneen läpi, sitten käytävään.
Ei mitään.
Ei liikettä, ei ääniä.
Sitten kuulin hiljaista kuisketta lastenhuoneesta. Sydämeni löi kovaa, kun avasin oven hitaasti.
Tyttöni istuivat lattialla vierekkäin, sylissään vanha puinen rasia. En ollut koskaan nähnyt sitä aiemmin. Mutta heidän takanaan ikkunassa näkyi jotain, mikä käänsi sisimpäni ympäri: mutainen kädenjälki lasissa.
Kuinka se oli siihen tullut? Oliko joku tullut ikkunan kautta — tai paennut sitä kautta?
— Isä, katso! Tämä oli oven edessä!
Rasiassa oli valokuva. Minä olin siinä, vuosien takaa…
Ja takanani seisoi hahmo, sumea ja uhkaava, kuin varjo joka seurasi minua.
Vereni jäätyi.
En ollut koskaan nähnyt kyseistä kuvaa.
Kukaan ei olisi voinut ottaa sitä — ei ainakaan kukaan, jonka minä tuntisin.
Kuvan taakse oli kirjoitettu kiireellä hakattuja sanoja:
„Mitä aloitettiin, sitä ei jätetä kesken. Nähdään pian.”
Tyttöni katsoivat minua peloissaan ja juoksivat halaamaan. He ymmärsivät, että jokin oli pahasti vialla. Minä taas seisoin paikallani, kuva kädessäni — kuva, joka muutti tavallisen aamun painajaiseksi.
Heidän viaton, lämmin yllätyksensä…
muuttui yhtäkkiä osaksi pimeää tarinaa.
Sinä yönä en nukkunut. Istuin olohuoneessa valot päällä, kuunnellen talon jokaista naksahdusta. Jokainen ääni ulkoa tuntui askeleelta.
Ymmärsin sen täysin:
Joku tarkkailee meitä.
Joku aikoo palata.
Ja minä… minä olen ainoa, joka voi suojella tyttöjäni.
Vaikka se tarkoittaisi totuuden kohtaamista — totuuden, jota olen pelännyt:
tunkeutuja ei ehkä olekaan vieras.