Hänen uskomaton muutoksensa järkyttää yhä kaikkia, jotka kuulevat hänen tarinansa.

Miehen nimi oli Julien Bastien. Hän oli hiljainen, vaatimaton ja varjoihin sulautuva ihminen, joka eli tavallista arkea pienessä työpajassa. Hän ei koskaan etsinyt huomiota eikä halunnut erottautua. Hänen lempeät kasvonpiirteensä ja varovainen hymynsä tekivät hänestä henkilön, jonka ohi ihmiset kulkivat ajattelematta. Mutta yksi sateinen ilta riitti muuttamaan kaiken.

Se tapahtui syrjäisellä tiellä, kun Julien menetti autonsa hallinnan liukkaalla asfaltilla. Näkyvyys oli heikko, sade ropisi tuulilasiin ja tie muuttui vaaralliseksi ansaksi. Auto liukui, suistui tieltä ja pyöri useita kertoja ennen pysähtymistään ruttaantuneena ja savuten.

Pelastajat eivät uskoneet silmiään. Julien oli elossa, mutta vakavasti loukkaantunut. Hänen ihonsa oli täynnä syviä haavoja, palovammoja ja lasinsirujen repimiä jälkiä. Lääkärit tekivät kaikkensa pelastaakseen hänet – ja he onnistuivat. Mutta he tiesivät heti, ettei hänen ulkonäkönsä koskaan palaisi entiselleen.

Viikkojen ja kuukausien ajan Julien kieltäytyi katsomasta peiliin. Hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin joutuisi kohtaamaan uuden, arpeutuneen versionsa itsestään. Hän tunsi vieraantuneisuutta omaa kehoaan kohtaan, kuin se olisi jonkun toisen. Kun hän vihdoin katsoi peiliin, totuus iski rajuna ja musertavana.

Peilistä katsoi takaisin mies, jota hän tuskin tunsi: kasvot täynnä epätasaisia arpia, palaneita kohtia ja kivun jättämiä jälkiä. Se hetki muutti kaiken. Hän ymmärsi, ettei voinut palata menneeseen. Jos hän ei saanut takaisin vanhaa ulkonäköään, hän loisi itselleen kokonaan uuden.

Ensimmäinen tatuointi oli pieni ja yksinkertainen — merkki uudesta alusta. Sitten tuli toinen. Sitten kolmas. Pian tatuoinnit peittivät hänen käsivartensa, rintansa, jalkansa, selkänsä. Neulan pistoista tuli osa hänen selviytymistään. Jokainen viiva, jokainen varjostus peitti menneisyyden haavoja ja antoi hänelle uuden kerroksen identiteettiä.

Tatuoijat kertoivat, etteivät olleet koskaan nähneet yhtä sitkeää ja päättäväistä asiakasta. Julien pystyi istumaan tuntikausia liikahtamatta, aivan kuin kipu olisi ollut hänelle helpotusta, ei rasitusta. Jokaisella tatuoinnilla oli merkitys, mutta hän harvoin paljasti niitä muille. Hänen mukaansa tarinat elivät jo hänen ihossaan, eikä niitä tarvinnut selittää ääneen.

Kun prosessi lopulta valmistui, muodonmuutos oli täydellinen. Nyt 95 % hänen kehostaan on tatuoitu, ja kokonaisuus muodostaa voimakkaan ja samalla koskettavan visuaalisen teoksen. Hänen kasvoistaan tuli elävä kangas, johon symbolit ja kuviot kätkevät menneisyyden mutta paljastavat uuden identiteetin.

Kadulla ihmiset kääntyvät katsomaan häntä — toiset ihaillen, toiset järkyttyneinä. Mutta kukaan ei enää ohita häntä välinpitämättömästi. Mies, joka oli kerran näkymätön, on nyt henkilö, jota ei voi olla huomaamatta.

Kun häneltä kysytään, katuuko hän päätöstään, hän vastaa rauhallisesti:
«En. Onnettomuus vei minulta entisen elämäni, mutta se antoi minulle mahdollisuuden syntyä uudelleen. Nyt olen se, joka minun piti olla.»

Näin tragediasta tuli uuden tarinan alku. Tarina miehestä, joka rakensi identiteettinsä uudelleen ja loi iholleen voiman, rohkeuden ja selviytymisen kartan.