Hänen kaksi poikaansa kiirehtivät allekirjoittamaan paperit, aivan kuin haluaisivat mahdollisimman nopeasti sivuuttaa koko asian.
Kolme päivää aiemmin he olivat jo myyneet perheen talon – kodin, jossa Élodie oli elänyt yli kuusikymmentä vuotta.

Heille se oli vain ”vanha, kallis rakennus”.
Élodielle se oli hänen elämänsä, jokainen muisto, jokainen rakas hetki, jokainen menetys.

Uusi omistaja oli Antoine Lemaire, nelikymppinen antiikkihuonekalujen entisöijä.
Heti taloon astuessaan hän tunsi, että se kätki sisälleen jotakin paljon syvempää kuin kuluneet seinät ja vanhat lattiat.
Ikään kuin menneisyys olisi yhä hengittänyt sen sisällä.

Siivotessaan vinttiä Antoine löysi pölyisen puulaatikon.
Siellä oli kirjeitä, valokuvia, päiväkirjoja, morsiusvu veil, vanhoja reseptivihkoja — kaikki huolellisesti säilytettyinä.
Mutta yksi pieni, vaaleansininen muistikirja vangitsi hänen huomionsa.

Sen ensimmäisellä sivulla luki:

“Pojilleni… jos he joskus haluavat muistaa.”

Kun Antoine alkoi lukea, hänen kurkkuaan kuristi.
Ne olivat kirjoituksia naiselta, joka oli antanut koko elämänsä lapsilleen mutta jolla ei lopulta ollut paikkaa heidän maailmassaan.
Naisen tarina, jonka kohtalo oli ollut hiljaa unohdettu.

Seuraavana päivänä Antoine saapui vanhainkotiin.

Hoitajat hämmästyivät.
— Oletteko sukulainen?
— En… mutta haluaisin tavata Élodien.

Kun Élodie näki laatikon hänen käsissään, hän jähmettyi paikoilleen.
Hänen silmänsä suurenivat tunnistamisesta.

— Se… on minun…
— Löysin sen talonne vintiltä, Antoine sanoi pehmeästi. Ajattelin, että sen kuuluu olla teillä.

Élodie avasi laatikon vapisevin käsin.
Valokuvat, muistot, kirjeet — hänen koko mennyt elämänsä palasi kerralla hänen eteensä.

Antoine istui hänen viereensä.

— Luin osan päiväkirjoistanne, hän myönsi hiljaa. — Halusin ymmärtää taloa… mutta lopulta ymmärsin teitä.

Élodie katsoi häntä pitkään.
— Miksi… teette tämän?

Antoinen ääni särkyi hieman.

— Koska minäkin menetin äitini. Ja antaisin mitä vain, jos voisin kertoa hänelle vielä yhden kerran, etten jättäisi häntä koskaan yksin.

Huoneeseen laskeutui syvä, raskas hiljaisuus.
Élodien silmät täyttyivät kyynelistä — ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Mutta tämä ei ollut vielä tarinan loppu.

Antoine teki jotakin, mitä kukaan ei osannut odottaa.
Jotakin, mitä sekä juristit että hoitokodin henkilökunta pitivät järjettömänä:

Hän päätti palauttaa Élodielle hänen oman talonsa.

Ei symbolisesti.
Ei säälistä.
Vaan todellisesti ja kokonaisuudessaan.

Hän käynnisti juridisen prosessin, lupautui Élodien vastuuhenkilöksi ja alkoi kunnostaa taloa täydellisesti.
Ei uuden ihmisen tarpeisiin, vaan Élodien muistoja ja toiveita kunnioittaen.

Keittiö maalattiin vaaleankeltaiseksi — hänen lempivärinsä.
Ompelunurkkaus rakennettiin takaisin ikkunan viereen.
Puutarha palautettiin vanhaan muotoonsa: ruusuja, laventelia ja se sama penkki aprikoosipuun alla.

Kun kaikki oli valmista, Antoine palasi vanhainkotiin.

— Rouva Moreau… haluaisitteko palata kotiin?

Élodie ei saanut sanaa suustaan.
Kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.

Kun auto pysähtyi vanhan talon eteen, naapurit tulivat ulos katsomaan.
Jotkut hymyilivät liikutuksesta, jotkut pyyhkivät silmiään.

Élodie astui taloon hitaasti, kuin astuisi takaisin omaan sydämeensä.
Hän kosketti seiniä, hengitti syvään — ja talo tuntui vastaavan hänen kosketukseensa.

— Miksi… miksi teette kaiken tämän? hän kysyi hiljaa.

Antoine vastasi lempeästi:

— Koska kukaan ei ansaitse tulla unohdetuksi. Ja ehkä… ehkä minäkin tarvitsin teitä, aivan kuten te tarvitsitte minua.

Mutta jotakin oli vielä edessä.
Laatikossa oli toinenkin päiväkirja — sellainen, jota Élodie ei ollut koskaan uskaltanut avata.
Sen sivuilla odotti salaisuus, joka muuttaisi kaiken.

Ja se kaikkein suurin yllätys… oli vasta tulossa.