Tämä on kertomus naisesta, joka ei käytännössä tuntenut hiljaisuutta eikä hetkellistäkään lepoa. Hän eli arkea, jossa jokainen päivä oli täynnä pyykkejä, meteliä ja lapsia, jotka tarvitsivat häntä joka minuutti.
Hän ei saanut yhtäkään täysin rauhallista päivää.
Kun muut äidit haaveilivat kahvikupillisesta yksin parvekkeella, hän heräsi aamuyöllä rauhoittamaan itkevää lasta, vaihtoi märkiä lakanoita, mittasi kuumetta ja yritti pysyä pystyssä, vaikka silmät jo särkivät väsymyksestä. Hänellä ei ollut omaa aikaa, ei lomapäiviä, ei sanaa myöhemmin. Oli vain nyt — aina jonkun muun tarve, ei hänen omansa.
Kymmenen poikaa.
Kymmenen pientä myrskyä saman katon alla.
Hänen elämänsä oli kuin tauoton pyörre: kattilat porisivat jo aamusta, lattiat pestiin uudestaan ja uudestaan, ja lelut peittivät lattian kuin loputon värillinen matto. Naurua, riitoja, kaatumisia, lääkärikäyntejä, koulutehtäviä, kuumeisia öitä — ja huomenna kaikki toistui uudelleen. Väsymys oli hänen varjonsa, mutta hän jatkoi silti.
Hän ei valittanut.
Hän hymyili toisinaan. Toisinaan hän istui muutaman sekunnin hiljaa ennen kuin uusi huuto pakotti hänet liikkeelle. Ja joskus, myöhään yöllä, kun kaikki vihdoin nukkuivat, hän itki hiljaa tyynyyn — ettei kukaan kuulisi. Hän uskoi, että äideillä ei ole oikeutta väsyä.
Vuodet kuluivat. Pojista kasvoi äänekkäitä, vilkkaita nuorukaisia, jotka jokainen halusi huomiota ja rakkautta omalla tavallaan. Hän repesi kymmeneen suuntaan ja unohti vähitellen, että oli joskus ollut nuori nainen — sellainen, jolla oli unelmia, toiveita ja suunnitelmia, jotka eivät mahtuneet keittiön eikä lastensängyn ympärille.
Ja sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Perheeseen syntyi tyttö.
Kymmenen pojan jälkeen pieni, hentoinen vauva, suurine silmine ja lämmintä valoa tuovana, tuntui miltei ihmeeltä. Hänen syntymänsä muutti ilmapiirin. Aivan kuin taloon olisi astunut jotain uutta ja lempeää. Tämä tyttö oli rajapyykki — paikka, jossa mennyt ja tuleva erosivat.
Vanhemmat katsoivat toisiaan. Mitään ei sanottu ääneen, mutta molemmat tiesivät:
nyt on aika lopettaa.
10 poikaa, 1 tyttö.
Yksi äidin sydän, joka ei voinut jakautua loputtomasti.
Ulospäin perhe näytti vahvalta ja ihailtavalta. Mutta kukaan ei nähnyt sitä hintaa, jonka nainen oli maksanut: unettomia öitä, hukattuja vuosia ja omien tunteiden täydellistä sivuun siirtämistä. Hän oli monille sankari, vaikka sisimmässään hän tunsi usein itsensä vain väsyneeksi.
Silti tyttö toi jotain muuta: toivon.
Ensimmäistä kertaa vuosiin nainen huomasi kysyvänsä itseltään:
„Mutta mitä minä haluan?”
Talo ei muuttunut hiljaiseksi, päivä ei keventynyt taianomaisesti. Pojat eivät muuttuneet yhdessä yössä. Mutta jotakin muuttui silti. Heistä tuli varovaisempia, huolehtivampia — ikään kuin pikkusisko olisi opettanut heille lempeyttä. Ja kaiken kiireen keskellä syttyi pieni valo. Ajatus, että jonakin päivänä hän voi taas olla muutakin kuin äiti.
Tämä tarina on tosi, paljas ja pysäyttävä.
Se näyttää, kuinka pitkälle äidinrakkaus voi kantaa ja kuinka paljon ihminen jaksaa, vaikka voimat olisivat lähes lopussa.
Ja se muistuttaa hiljaisesta totuudesta:
jokainen sankaruus vaatii uhrauksia.
Kerran tulee hetki, jolloin vahvinkin äiti saa sanoa:
„Nyt olen vuorossa minä.”