Naapurini ripustaa alushousunsa suoraan poikani ikkunan eteen… ettekä arvaa, mitä tein lopulta!»

Kun Caroline muutti naapuriin, ajattelin aluksi, että hän olisi rauhallinen, huomaamaton ihminen. Sellainen, joka elää omaa elämäänsä eikä häiritse muita. Ensimmäiset päivät näyttivät siltä. Mutta sitten eräänä iltapäivänä avasin verhot kahdeksanvuotiaan poikani Samuelin huoneessa – ja näin sen.

Alushousuja. Rintaliivejä. Kirkkaanvärisiä, pitsisiä, raidallisia ja pilkullisia. Kaikki riippumassa pyykkinarulla täsmälleen poikani ikkunan kohdalla, tuulessa liehumassa kuin pienet provosoivat liput.

Vedonlyöntiä siitä, että ensin luulin sen olevan sattumaa. Mutta seuraavana päivänä sama toistui. Ja kolmantena. Viikkokaupalla. Pyykkinaru oli kerta toisensa jälkeen täynnä alusvaatteita, jotka näkyivät suoraan Samuelin huoneeseen.

Eräänä iltana Samuel kysyi minulta täysin viattomalla äänellä:

— Äiti, miksi se nainen ripustaa aina housunsa minun ikkunaani vasten?

Se sattui. Tunsin hämmennystä, ärtymystä ja samalla avuttomuutta. En halunnut riidellä naapurin kanssa, mutta en myöskään halunnut peittää ikkunaa loppuelämäksi. Lopulta päätin mennä puhumaan Carolinelle.

Koputin hänen ovelleen, hymyilin, ja pyysin ystävällisesti:

— Voisitko ripustaa pyykkiä vähän sivummalle? Lapseni ikkuna on aivan vastapäätä…

Caroline vastasi välittömästi, kylmästi, kuin hän olisi odottanut tilaisuutta loukata:

— Miksi minun pitäisi välittää pojastasi? Tämä on minun pihani.

Sanat olivat kuin isku vasten kasvoja. En niinkään loukkaantunut sisällöstä, vaan tavasta, jolla hän sen sanoi – halveksivasti, ikään kuin minä ja lapseni olisimme näkymättömiä. Menin kotiin tärisevin käsin. Päätin, että hiljaisuus ei enää riitä.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin, kauan ennen kuin aurinko nousi kokonaan. Minulla oli suunnitelma. Ei huutoa, ei riitaa, ei kostoa – mutta viesti, jota ei voi olla huomaamatta.

Ostin valtavan valkoisen lakanan. Niin suuren, että se olisi voinut olla veneen purje. Ripustin sen omalle pyykkinarulleni niin, että se peitti näkymän sekä meille että Carolinelle. Valkoinen kangasseinä. Täysin äänetön vastalause.

Ei kulunut tuntiakaan, kun kuulin hänen avaavan ikkunansa kiivaasti.

— Mitä tämä tarkoittaa?! hän huusi.

Menin ulos rauhallisesti, sydän kyllä hakkasi, mutta ääni pysyi tasaisena.

— Tämä on minun pihani, sanoin. Minulla on oikeus ripustaa tänne vaikka kokonainen lakana, jos se suojaa lastani.

Caroline tuijotti minua pitkään, silmissä kiukku ja epäusko. Sitten hän paiskasi ikkunan kiinni. Luulin jo voittaneeni.

Mutta seuraavana päivänä pyykkiä oli kaksinkertainen määrä. Kirkkaita värejä, liikaa pitsiä, kuin hän olisi halunnut osoittaa, että hän ei aio perääntyä. Sen yönä en nukkunut. Mietin, mihin asti ihminen voi mennä pelkän periaatteen takia. Tämä ei ollut enää pelkkää pyykkiä.

Tämä oli hiljainen sota.

Ja minä päätin lopettaa sen tavalla, jota hän ei odottanut.

Lauantaina kutsuin pari perhettä kylään – vanhempia ja lapsia. Levitettiin viltti nurmikolle, juotiin mehua, syötiin piirakkaa, lapset leikkivät ja nauroivat. Pihamme täyttyi ilosta, äänistä ja elämästä.

Ja niin, että Caroline varmasti kuuli, sanoin:

— Samuel, näetkö? Alushousut ovat vain kangasta. Ei mitään pelottavaa. Ne voivat häiritä vain, jos me annamme niiden häiritä.

Caroline seisoi verhon takana, mutta ei tullut ulos. Seuraavana päivänä naru oli tyhjä. Yhtä tyhjä seuraavanakin. Viikon kuluttua edelleen.

Kuukauden päästä Caroline muutti pois. Hiljaa. Jälkeä jättämättä.

Ja Samuelin ikkuna aukesi taas valoon, rauhaan ja hiljaisuuteen.

Siinä hetkessä ymmärsin jotakin tärkeää:

Aina ei tarvitse huutaa voittaakseen.
Joskus voitat sillä, ettet enää pelkää.

Ja se voitto on makeampi kuin mikään kosto.

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован. Обязательные поля помечены *