Katuvalon alla makasi saksanpaimenkoira – laiha, loukkaantunut ja turkki mudassa takertuneena.

Hän polvistui varovasti koiran viereen ja ojensi kätensä. Koira tärisi, mutta ei purressa; se päästi vain hiljaista nyyhkytyksen tapaista ääntä, ikään kuin pyytäen apua.

— Pidä huolta, tyttö, — mies kuiskasi. — Vien sinut heti eläinlääkärille.

Klinikalla, kun eläinlääkärit tutkivat koiraa, yksi heistä kurtisti kulmiaan:

— Tämä ei ole pelkästään loukkaantuminen… se on raskaana.

— Mitä? — mies jäykistyi.

— Se on pitkällä tiineydessään. Jos se ei synnytä tänään, se voi kuolla.

Mies odotti aamunkoittoon asti. Syntymähuoneen lasin takana eläinlääkärit häärivät, kun hän istui muovituolilla ja kuunteli, kuinka sade ulkona yltyi uudelleen.

Aamun sarastaessa kuului pieni, kitisevä ääni. Koira oli synnyttänyt. Eläinlääkärit huokaisivat helpotuksesta, mutta katsoivat heti toisiaan kauhuissaan.

— Katsokaa… nämä eivät ole pentuja, — kuiskasi yksi avustajista.

Mies lähestyi hitaasti häkkiä, yrittäen hallita tärinäänsä. Hänen edessään… ei ollut pentuja. Niiden pienet ruumiit olivat oudossa muodossa, iho harmahtava, silmät tuskin näkyvissä ohuen, läpikuultavan kalvon alla. Näytti siltä, kuin hän olisi nähnyt painajaisen heräävän eloon.

— Mitä… mitä tämä on? — hän kysyi vapisevalla äänellä.

Eläinlääkäri pudisti päätään:
— En ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Pennut syntyvät yleensä normaalin kokoisina ja muotoisina. Tämä… on jotain täysin muuta.

Koira, joka makasi vieressä, hengitti raskaasti, mutta sen katse oli täynnä luottamusta ja kipua. Mies polvistui ja silitti sitä hellästi:

— Kaikki tulee olemaan hyvin, lupaan…

Mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että tämä ei ollut enää tavallinen pelastustarina.

Eläinlääkäri otti varovasti yhden olennon ja tutki sitä lampun valossa: iho oli jääkylmä, liikkeet heikkoja ja pään muoto täysin epänormaali. Avustaja pidätteli oksennusta vaivoin.

— Meidän täytyy analysoida tämä heti, — sanoi lääkäri hiljaa. — Tämä ei voi olla luonnollinen ilmiö… ainakaan minä en ole koskaan nähnyt mitään tällaista.

Mies tunsi sydämensä puristuvan. Hän muisti jokaisen hetken koiran kanssa: sen kärsimyksen, tärinän, pelokkaat silmät. Ja yhtäkkiä kaikki tuntui olevan järjen yli.

Yksi “pennuista” liikahti yhtäkkiä ja päästi lähes kuulumattoman piippauksen. Mies säpsähti taaksepäin pelästyen. Eläinlääkäri kumartui lähemmäs: olento liikkuikin, mutta sen liikkeet olivat outoja — se yritti nousta jaloilleen, joita sillä tuskin oli.

— Se… elää, — mies kuiskasi kyynelsilmin. — Se hengittää…

— Kyllä, — vastasi eläinlääkäri. — Mutta miten tämä on mahdollista…

Aika kului, ja sade ulkona yltyi. Mies istui nurkassa ja katseli, kuinka koira nuuhki jokaista outoa olentoa ja suojeli niitä. Sitten hän huomasi, että koira käyttäytyi ikään kuin tuntisi ne. Vaikka ne olivat kauhistuttavassa muodossa, sen silmissä oli rakkautta.

Mies tunsi outoa, lähes pyhää tunnetta — kauhusta huolimatta edessä oli elämä. Eikä mitä tahansa elämää, vaan elämä, joka uhmasi luontoa.

Lopulta eläinlääkäri tunnusti:
— Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta… mutta nämä eivät ole pentuja. Anatomialtaan ja biologialtaan tämä on jotain muuta. En tiedä, miten sitä kutsuisin, mutta… nämä näyttävät mutanttien olevan.

Mies puristi nyrkkejään. Hän tunsi pelkoa ja kauhua, mutta myös voimakasta halua suojella näitä olentoja.

— Vien heidät kotiin, — hän sanoi päättäväisesti. — He tulevat elämään. Lupaan sen.

Sinä yönä sade ei loppunut. Mies istui kotonaan laatikon vieressä, jossa outo olento makasi. Hän katseli, kuinka koira nuuhki niitä, asetteli lähelle itseään ja suojeli maailmalta. Pelko vaihtui vähitellen oudon toivon tunteeksi.

Hän ymmärsi yhden asian: kukaan ei uskoisi, mitä tapahtui. Eläinlääkärit olivat järkyttyneitä, asiantuntijat hämmentyneitä, ja hän oli ainoa todistaja. Ja nyt hänen vastuullaan oli suojella sitä, mitä luonto ehkä hylkäsi, mutta joka silti eli… ja taisteli.

Seuraavana aamuna hän päätti ottaa yhteyttä biologeihin ja geneetikoihin. Hän tiesi, että tapahtunut saattoi muuttaa käsityksen elämästä, luonnosta ja mahdollisesta. Mutta sydämessään hänellä oli edelleen ajatus: niin kauan kuin nämä olennot ovat turvassa ja koira heidän vieressään — hän on valmis taistelemaan heidän puolestaan koko maailmaa vastaan.

Ja siinä hetkessä hän tunsi todellisen järkytyksen — pelon, kauhun ja vastuun sekoituksen. Sillä elämä, millaisessa muodossa tahansa, vaatii suojaa.

Mies ymmärsi yhden asian: joskus pelastaminen ei tarkoita pelkästään elävän vetämistä mudasta, vaan mahdottoman hyväksymistä. Ja hän oli valmis siihen.