Tuona talvena oli erittäin kylmä, lumi peitti tiet vyötäröön asti, ja öisin metsästä kuului läpitunkevaa ulvontaa. Kyläläiset välttivät turhia retkiä metsään. Siellä oli vaarallista: saattoi juuttua lumeen, paleltua, eksyä ja jos epäonni osui kohdalle, saattoi törmätä suoraan sudenpolulle.
Mutta joskus vaihtoehtoa ei ollut. Kun putket jäätyivät ja vesi ei enää kulkenut taloihin, jonkun täytyi mennä metsään ja puhdistaa vanha maanalainen putki.
Sinäkin päivänä näin oli. Mies, tottunut raskaisiin talvitöihin, heitti olalleen raskaan työkalurepun ja lähti metsän suuntaan. Pakkanen poltti hänen kasvojaan, lumi narskui jalkojen alla, mutta hän eteni päättäväisesti.
Puolivälissä, leveällä lumisella niityllä, hän huomasi tumman läiskän. Aluksi hän luuli sen olevan hylätty lammas tai säkki. Mutta lähestyessään hän ymmärsi, että kyse oli sudesta.
Hän aikoi astua taaksepäin ja paeta, mutta huomasi sitten, ettei susi liikkunut. Sen vieressä juoksi pieni sudenpentu, joka surullisesti hieroi kuonoaan emonsa kylkeen yrittäen nuolla sitä.
Mies kuunteli tarkasti. Naaras hengitti raskaasti ja epäsäännöllisesti. Ilmeisesti eläin oli jäänyt ansaan.
Pelko oli tietysti läsnä. Kaikki tietävät, että loukkaantunut peto on arvaamaton. Mutta omatunto vaivasi häntä. Jättää heidät kuolemaan? Vaikka kyseessä olivat sudet… se ei olisi ollut oikein.
Hän laski repun maahan, polvistui hitaasti ja yritti olla tekemättä äkillisiä liikkeitä. Hän tarkasti haavan. Eläin eli.
Hän otti veitsen, leikkasi suden kiinni jääneen langan, desinfioi haavan alkoholilla ja peitti suden vanhalla takillaan, jotta se pysyisi lämpimänä.
Kun naaras avasi silmänsä, mies nousi varovasti ja lähti kiireesti metsään, ilman kiitosta. Villieläin pysyy villinä. Hän oli tehnyt hyvän teon — ja se riitti.
Hän luuli tarinan päättyvän siihen. Mutta seuraavana aamuna koko kylä oli kauhuissaan siitä, mitä he näkivät.
Keskellä kylää, lumisen aukion keskellä, seisoi naaras ja sen pentu. Ne eivät olleet aggressiivisia eivätkä peloissaan. Ne vain katsoivat taloja, melkein inhimillisin silmin. Kyläläiset olivat yhtä aikaa hämmästyneitä ja kauhuissaan: “Miten ne ovat päässeet tänne? Sudet eivät koskaan tule näin lähelle ihmisiä…” — kuiskivat he.
Mutta kaikkein hämmästyttävintä oli, mitä tapahtui sen jälkeen. Kylän eläimet, jotka yleensä pelkäsivät kaikkea kynsiä tai hampaita omaavaa, pysyivät nyt rauhallisina. Koirat lopettivat haukkumisen, kanat tulivat lähelle pelotta.
Kylän vanhus, joka oli nähnyt paljon, sanoi värisevällä äänellä: “Tämä on merkki… Ne tulivat kiittämään sitä, joka pelasti heidät eilen. En ole koskaan nähnyt sutta tulevan näin ihmisten luo.”
Mies, joka oli pelastanut suden, seisoi sivussa. Hänen sydämensä löi niin kovaa, että tuntui kuin se haluaisi hypätä rinnasta ulos. Hän ei ymmärtänyt, miten selittää, mitä tapahtui: hänen hyvän tekonsa oli johtanut johonkin ihmisen maailman ulkopuolelle.
Lopulta naaras astui hitaasti hänen luokseen, laski päänsä maahan ja huokaisi hiljaa. Pentu painautui hänen jalkojaan vasten ja otti askeleen eteenpäin, ikään kuin kutsuen häntä seuraamaan. Kyläläiset seurasivat, kuinka mies ja villieläimet katosivat metsään, tunteessaan yhtä aikaa pelkoa ja kunnioitusta.
Siitä päivästä lähtien kylä ei ollut enää entisensä. Ihmiset olivat varovaisempia ja alkoivat kunnioittaa metsää ja sen asukkaita enemmän. He ymmärsivät, että luonnolle osoitettu hyväntahtoisuus voi johtaa seurauksiin, jotka ylittävät ihmisen maailman.
Mies, joka pelasti suden, ei koskaan kertonut tarkalleen, mitä metsässä tapahtui heidän lähdettyään. Joskus hän vain kuiskasi hiljaa: “Kiitos, että selvisitte…”
Ja kyläläiset, jotka näkivät aamun kohtauksen, värisevät edelleen muistaessaan suden viisaat silmät ja pienen pennun, joka näytti tietävän enemmän kuin yksikään ihminen.