Tyttäreni sanat kaikuivat korvissani kuin isku. Yritin pidätellä kyyneleitä, mutta sisälläni jokin särkyi tuhansiin palasiin. Kaikki ne vuodet, jotka olen kasvattanut häntä yksin, olin unelmoinut olevani mukana hänen elämänsä tärkeimpänä päivänä. Ja nyt? Sain tietää hänen häästään sosiaalisesta mediasta.

Tyttäreni vakuutti, että häissä olivat vain he kaksi ja muutama ystävä. Mutta miten se oli mahdollista? Näkemissäni valokuvissa sulhasen vanhemmat seisovat heidän vierellään, hymyilevät ja loistavat onnesta. Ja minä… en ollut edes paikalla. Sydämeni puristui kivusta ja ymmällisyydestä. Miksi juuri minut jätettiin ulkopuolelle? Enkö olisi ansainnut edes nähdä hänen onnensa omin silmin?

Yritin soittaa hänelle, mutta hän oli kiireinen muuttovalmisteluissa uuteen asuntoonsa. Kun hän vihdoin tuli käymään luonani, istuin olohuoneessa enkä tiennyt, mitä sanoa. Kun ovi aukeni ja näin hänet, tuo hymy — niin tuttu, niin rakas — sai sisälläni aikaan myrskyn: „Miksi teit niin?”

— Äiti… — hän aloitti hiljaa — tiedän, että olet vihainen…

— Vihainen? — keskeytin hänet yrittäen pidätellä itkua. — Olen murtunut, rakas. Sinä suljit minut ulkopuolelle onnesta? Kuinka se on mahdollista?

Hän katsoi alas, ja näin huulten tärisevän. Tunsin, että hänen sisälläänkin myrsky velloi, mutta miksi se ei ottanut minua huomioon?

— Halusin, että tämä olisi meidän päivämme, ilman painetta, odotuksia ja kyyneliä… — hän kuiskasi. — En halunnut loukata sinua, äiti…

Mutta sanat eivät riittäneet lievittämään kipuani. Suru, järkytys, petos ja avuttomuus sekoittuivat sisälläni. Halusin halata häntä, mutta käteni tärisivät. Halusin huutaa, mutta ääneni petti. Ymmärsin, että hän on aikuinen ja hänellä on oikeus omiin päätöksiinsä, mutta sydämeni ei suostunut hyväksymään tätä todellisuutta.

Sinä päivänä istuimme hiljaa. Yritin kokoontua, vaikka silmäni täyttyivät jatkuvasti kyynelistä. Hän katsoi minua kuin pyytäen ymmärtämään hänen valintansa.

— Äiti — hän sanoi lopulta — me rakastamme sinua. Tiedän, että olisin voinut toimia toisin… Mutta oli tärkeää, että tämä päivä oli meidän. Olet aina ollut tukenani, ja tiedät, kuinka paljon tukesi merkitsee minulle…

Kuuntelin häntä ja tunsin sydämeni kiristyvän kivusta. Toisaalta ymmärsin hänen tarpeensa saada oma tilansa ja nämä hetket vain itselleen ja puolisolleen. Toisaalta tunsin itseni hylätyksi, ikään kuin äidin roolini ja kasvattajan työni olisi menettänyt arvonsa yhdessä päivässä.

Siitä lähtien on kulunut muutama päivä. Yritämme palauttaa yhteyden, mutta jokainen keskustelu on ohut raja ymmärryksen ja katkeruuden välillä. Ymmärrän, että hän on aikuinen, jolla on oma elämä ja omat päätöksensä. Mutta aina kun näen hääkuvat, tunnen sydämessäni kylmän piston.

Ja nyt kysyn itseltäni vain yhden kysymyksen: kuinka jatkaa elämää tietäen, että hänen elämänsä tärkein hetki tapahtui ilman minua? Kuinka säilyttää suhde ilman, että katkeruuteni tuhoaa sen?

Tiedän yhden asian: rakastaa tytärtäni kivusta huolimatta tarkoittaa olla hänen tukenaan. Vaikka vain ajatuksissa. Vaikka vain puhelimen välityksellä. Vaikka roolini hänen häissään onkin pyyhitty pois.

Mutta sydämeni huutaa yhä: „Äiti… äiti… miksi näin tapahtui? Miksi sain tietää häistäsi internetistä enkä sinulta?”

Ja yhä etsin vastausta.