Mieheni ei juuri koskaan työskennellyt. Hän teki satunnaisesti töitä ystävänsä automekaanikkona, mutta suurimman osan ajasta hän istui television ääressä valittaen kaikesta: hallituksesta, naapurin uudesta autosta ja kritisoiden minua kodin järjestyksen puutteesta.

Nämä valitukset olivat arkipäivää, eikä niillä ollut enää minuun vaikutusta.

Kun hän sitten lähti toisen naisen luo, se oli todellinen isku meille kaikille. Uusi nainen oli vain hieman yli 40-vuotias. Minua sattui suunnattomasti, mutta tein jotain odottamatonta – jotain, mitä en olisi koskaan kuvitellut tekevänni – ja joka muutti elämäni täysin.

Sen sijaan, että olisin vajonnut suruun ja itsesääliin, päätin ottaa elämäni omiin käsiini. Irtisanouduin työstäni, joka ei enää pitkään aikaan tuonut iloa tai tyydytystä. Myin vanhoja huonekaluja, joita oli kertynyt vuosikymmenten aikana, ja jopa osan koruistani, jotka symboloivat yhteistä menneisyyttämme. Vapauden tunne oli huikea.

Ensimmäinen askeleeni oli ilmoittautua kursseille, joista olin aina haaveillut, mutta joita en koskaan uskaltanut kokeilla: valokuvaus ja psykologinen ohjaus. Opin joka päivä jotain uutta, tapasin ihmisiä, jotka inspiroivat minua, ja tunsin ajan myötä menneisyyden väistyvän.

Lapset olivat aluksi shokissa. Poikani sanoi: «En enää tunne sinua,» ja nuorin tyttäreni itki nähdessään minut onnellisena, pelottomana ja suruttomana. Mutta muutaman kuukauden jälkeen he kaikki huomasivat, että olin todella onnellinen, ja tämä onni tarttui myös heihin. Jopa entinen mieheni yritti soittaa, mutta en vastannut. En siksi, että olisin vihainen, vaan koska en enää tarvinnut draamaa tai valituksia.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta. Eräällä valokuvauskurssilla eräs tunnettu valokuvaaja huomasi minut ja tarjosi minulle harjoittelupaikkaa studiossaan. Harrastuksestani tuli työ, joka toi minulle paitsi rahaa myös kunnioitusta. Ihmiset alkoivat kehua: «Näytät nuorelta ja onnelliselta,» «Silmistäsi loistaa valo.» Ja tajusin, ettei mikään voi enää pysäyttää minua.

Shokeeraavin hetki oli, kun vuoden kuluttua entinen mieheni palasi – mutta aivan muuttuneena. Hän näki uuden elämäni, onnistumiseni ja sisäisen säteilyni. Katselin häntä ja ymmärsin, että hän oli menettänyt minut ikuisesti. En tuntenut vihaa tai kostonhimoa – vain syvää kiitollisuutta, sillä hänen petoksensa oli laukaisija uudelle elämäni luvulle.

Löysin uusia ystävyyssuhteita, joista osa kehittyi todelliseksi rakkaudeksi. Mutta se on jo toinen tarina. Nyt elän täysillä: opin, kehityn, matkustan ja nautin jokaisesta hetkestä.

Joskus palaan ajatuksissani niihin päiviin, kun istuin ikkunan ääressä itkien ja luulin, että elämäni oli ohi. Nyt tiedän, että elämän kovimmat iskut ovat usein niitä, jotka pakottavat meidät löytämään itsemme. Vapaus ja onni eivät riipu muista – ne voi luoda itse, vaikka kaikki näyttäisi olevan vastaan.