Annoin heille tarkalleen yhden päivän aikaa pakata tavaransa ja lähteä. Enkä kadu sitä hetkeäkään. Sukulaiset tuomitsevat minua ja kutsuvat minua huonoksi äidiksi, mutta en välitä, mitä muut ajattelevat. En yksinkertaisesti enää kestänyt sitä, mitä he tekivät kotonani.
Siihen päivään asti yritin sulkea silmäni heidän oikuistaan, olin kärsivällinen ja ymmärtäväinen. Mutta kärsivällisyydellä on rajansa. He tulivat luokseni ilmoittamatta, jättivät jälkeensä vuoria likaisia astioita, roskia ja rikottuja tavaroita. Jokainen päivä sai minut tuntemaan, että olin menettämässä otteen elämästäni. En voinut enää sietää sitä, että elämäni aikana ansaitsemani rahat menivät heidän mielijohteisiinsa ja loputtomiin vaatimuksiinsa.
Poikani, joka oli joskus ollut luotettava tukipilari, oli kasvanut aikuiseksi, joka ei osannut kantaa vastuuta. Hänen vaimonsa, joka aluksi vaikutti vaatimattomalta ja ystävälliseltä, paljastui todelliseksi tyranniksi, joka määrää säännöt omassa asunnossani. Ja lastenlapset, jotka ensi silmäyksellä näyttivät söpöiltä ja avuttomilta, olivatkin heidän manipulointinsa välineitä. He itkivät saadakseen tahtonsa läpi ja tekivät kohtauksia, kun eivät saaneet mitä halusivat.
Muistan erään illan, kun tulin töistä ja löysin heidät illalliselta, jonka he olivat järjestäneet kysymättä minulta mitään. Pöydällä oli ruokajäämiä, keittiö oli täynnä levällään olevia astioita ja olohuoneessa leluja, joita olin nähnyt jo satoja kertoja. Tunsin, että jotain murtui sisälläni. Sydämeni kiristyi yhtä aikaa avuttomuudesta ja raivosta. Tajusin, että näin ei voinut enää jatkua.
Seuraavana päivänä sanoin pojalleni ja miniälleni päättäväisesti: «Teillä on 24 tuntia. Pakatkaa tavaranne ja lähtekää. Tämä on minun kotini, enkä enää aio sietää tällaista käytöstä.» Vastauksena tuli uhkauksia, syytöksiä ja kyyneliä. «Äiti, olet meidän äitimme, kuinka voit heittää meidät ulos?» huusi miniäni. Mutta minä en enää kuunnellut heidän selityksiään. Päätökseni ei ollut enää neuvoteltavissa. Ymmärsin yksinkertaisen totuuden: itsestään huolehtiminen on tärkeämpää kuin yrittää pitää perhettä, joka ei kunnioita sinua.
Naapurit ja sukulaiset olivat aluksi järkyttyneitä. He kutsuivat minua itsekeskeiseksi, syyttivät julmuudesta ja välinpitämättömyydestä. Mutta kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui asuntoni suljettujen ovien takana. Kukaan ei nähnyt niitä yökyliä, jolloin itkin yrittäessäni hyväksyä kaaoksen, jonka oma vereni oli aiheuttanut. Kukaan ei ymmärtänyt sitä vapauttavaa tunnetta, kun he vihdoin lähtivät.
Ensimmäiset päivät olivat outoja. Pelkäsin palata tyhjään asuntoon. Mutta pian tunsin helpotusta. Ilma oli kevyempää, seinät hiljaisempia. Voin liikkua talossani vapaasti ilman pelkoa, että joku jättää jälkeensä sotkua ja sivuuttaa sääntöni. Palasin itseeni, omiin kiinnostuksen kohteisiini ja tapoihini, jotka he olivat tuhonneet.
Olen kuullut huhuja siitä, mitä he sanovat selkäni takana, että koko perhe kritisoi «julmuuttani». Mutta en välitä. Ymmärsin, että itsestään huolehtiminen ei tee ihmisestä huonoa — päinvastoin, se antaa mahdollisuuden uuteen elämään. En enää elä muiden vuoksi, jotka vain käyttävät ja tuhoavat minua.
En pelkää enää olla yksin. Olen oppinut asettamaan itseni etusijalle, eikä se ole itsekästä — se on selviytymistä. Joskus vapaus tulee vaikeiden päätösten kautta, suhteiden katkaisemisella, jotka vetävät sinut alas. Olen ottanut askeleen itseäni, elämääni ja onnellisuuttani kohti. Ja uskokaa minua, tämä tunne on vertaansa vailla.