Mutta tässä lapsessa oli jotain, mitä mikään lääketieteellinen laite ei voinut mitata: horjumaton tahto.

Kun hän kuukausia myöhemmin heräsi sairaalahuoneessa, päästä varpaisiin sidottuna kuin elävä patsas, kaikki luulivat, että tämä oli vasta loputtoman kärsimyksen alku. Ja niin se olikin: päivittäiset sidosten vaihdot, kuvaamaton kipu, loputtomat leikkaukset. Hänen ihonsa repesi jokaisella liikkeellä, joskus jopa yhdellä ainoalla hengenvetolla.
Muut lapset juoksivat pitkin sairaalan käytäviä – hän ei. Hän vain makasi, tuijotti kattoa ja opetteli selviytymään.

Mutta juuri tässä tuskaisessa hiljaisuudessa heräsi hänessä jotain pimeää ja samalla voimakasta: päätös olla koskaan antamatta kivun murskata häntä.
Ja kun hän eräänä päivänä kuuli kahden hoitajan kuiskaavan, että «tällainen elämä ei ole elämisen arvoista», hän ymmärsi, että hänen täytyi todistaa päinvastainen – kaikille, mutta ennen kaikkea itselleen.

Vuodet kuluivat, ja hän oppi uudelleen käyttämään kehoaan. Jokainen askel tuntui kuin kävelyltä tulisilla hiilillä. Jokainen peili oli vihollinen. Kadulla lapset väistivät häntä, jotkut pelkäsivät, toiset nauroivat suoraan.
Mutta hän ei paennut. Päinvastoin: hän jatkoi eteenpäin. Aina.

Sitten tuli päivä, jolloin hän teki päätöksen, jota kukaan ei olisi osannut odottaa: hän haki yliopistoon.
Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Mitä järkeä siinä olisi? Miksi joku, jolla on tällaiset arvet, astuisi vieraiden ihmisten keskelle, jotka usein osaavat olla julmia?

Vastaus oli yksinkertainen: hän halusi elää, ei vain selviytyä.

Ensimmäiset päivät yliopistossa olivat kuin painajainen. Tuijotuksia, kuiskauksia, kömpelöitä kysymyksiä.
Sitten hän teki jotain, mikä muutti kaiken: hän alkoi puhua.
Kun joku kysyi, mitä oli tapahtunut, hän ei katsonut pois. Hän kertoi. Tulesta. Kivusta. Siitä, millaista on elää maailmassa, joka pelkää kasvojasi.

Ja jokin muuttui.
Ihmiset eivät enää nähneet arpia – he näkivät hänet, hänen voimansa, hänen äänensä.

Vuosien aikana hänestä tuli monille inspiraation lähde.
Hän löysi työn, jolla oli hänelle merkitystä. Hän tutustui uusiin ihmisiin, avautui maailmalle, oppi nauramaan, oppi antamaan anteeksi.
Ja mikä tärkeintä: hän oppi rakastamaan itseään. Sillä hän ymmärsi: arvet eivät ole kirous, vaan kartta siitä, mitä hän on läpikäynyt.

Nykyään ketään ei enää yllätä, kun hän seisoo satojen ihmisten edessä – pitkä mies, jonka ihoa peittävät tulen jäljet, mutta jonka ääni on tyyni ja varma.
Ja kun hän lausuu lauseen, jonka hän toistaa jokaisessa puheessaan, saliin laskeutuu hiljaisuus:

» Tuli ei tuhonnut minua. Se vain näytti, mistä minut on oikeasti tehty. «

Ja muutaman sekunnin ajan on täydellinen hiljaisuus.
Se hiljaisuus, jolloin jokainen ymmärtää kuuntelevansa ihmistä, joka on kulkenut läpi helvetin – eikä palanut siellä loppuun, vaan tullut sen kautta poikkeukselliseksi.