Kun ihmiset katsovat tänään Annikan valokuvia, he tuskin uskovat, että kyseessä on sama henkilö. Hänen katseensa on edelleen sama, mutta kaikki muu on muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Tämän hämmästyttävän muutoksen takana ei kuitenkaan ole mikään satumainen onnenpotku, vaan vuosien kipu, häpeä ja sisäinen taistelu.
Annika kamppaili painonsa kanssa jo nuorena, mutta ei koskaan ajatellut päätyvänsä lähes 260 kilon lukemiin. Aluksi hän selitti kaiken stressillä, uupumuksella ja epäjärjestelmällisellä arjella. Hänen miehensä vakuutti yhä uudelleen, että rakasti häntä sellaisena kuin hän oli. Mutta rakkaus, josta kunnioitus vähitellen katoaa, ei kestä loputtomiin. Ja heidän suhteessaan juuri tuo kunnioitus oli hiljaa hiipunut, melkein huomaamatta.
Kun vaaka näytti ensimmäistä kertaa 258 kiloa, Annika murtui. Hän tunsi olevansa loukussa kehossa, joka ei enää totellut häntä, ja elämässä, joka tuntui valuvan käsistä. Hän koki olevansa taakka kaikille, myös miehelleen. Ja valitettavasti hän oli oikeassa.
Eräänä iltana mies sanoi sen, mitä Annika oli pelännyt kuulla: hän ei enää jaksanut. Hänellä oli toinen. Miehen ääni oli tyyni, melkein kylmä – ei epäilystä, ei katumusta. Aivan kuin päätös olisi ollut itsestään selvä. Annika koki tuon hetken kuin viillon sydämessä: äkillisen, terävän ja armottoman.
Kuitenkin kaikkein kipein hetki tuli myöhemmin. Noin viikkoja eron jälkeen Annika kohtasi sattumalta ex-miehensä ja tämän uuden kumppanin. Hän olisi halunnut paeta, mutta he katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Ja juuri siinä hetkessä, uuden naisen katseessa, Annika näki jotakin odottamatonta – sääliä. Syvää, vilpitöntä sääliä.
”Jopa mieheni rakastajatar katsoi minua säälin vallassa”, Annika muistelee. ”Se oli hetki, jolloin tiesin vajonneeni pohjalle.”
Mutta tuo katse ei murtanut häntä lopullisesti. Päinvastoin – se ravisteli häntä hereille. Hän tajusi, että jos ei muuttaisi suuntaa, hän menettäisi itsensä. Hän ei halunnut laihtua miehen vuoksi, eikä siksi, että todistaisi jotakin kenellekään. Hän halusi yksinkertaisesti pelastaa oman elämänsä.
Annika aloitti työnsä sisältäpäin. Hänen piti opetella näkemään itsensä jälleen arvokkaana ja elinkelpoisena ihmisenä. Vasta sen jälkeen tulivat pienet muutokset ruokavaliossa, ensimmäiset lyhyet kävelylenkit ja ne pienet, mutta merkittävät voitot: viisi kiloa pois. Kuukauden kuluttua kymmenen. Puolen vuoden kuluttua jo huomattavasti enemmän.
Kahdessa vuodessa Annika pudotti lähes 200 kiloa. Lääkärit kutsuivat sitä poikkeukselliseksi saavutukseksi. Median silmissä hänestä tuli esikuva ja tarina selviytymisestä. Mutta Annika tiesi tarkalleen, mikä oli hänen todellinen voittonsa: ei kiloissa mitattava muutos, vaan se, että hän löysi tiensä pois siitä henkisestä varjosta, jossa oli elänyt liian kauan.
Tänä päivänä Annika kävelee katse ylhäällä, rauhallinen ja varma. Jos häneltä kysytään, mitä hän sanoisi entiselle miehelleen, hän vastaa ilman katkeruutta:
”En mitään. En muuttunut hänen takiaan, vaan itseni takia.”
Ehkä juuri siksi hänen tarinansa koskettaa niin syvästi. Ei siksi, että hän laihtui valtavan määrän, vaan siksi, että hän löysi itsestään voiman nousta takaisin valoon, vaikka kaikki näytti menetetyltä.