Kaikki alkoi täysin tavallisena iltana, sellaisena kuin moni muukin perheillallinen. Lapset juttelivat hiljaa, ruoan tuoksu leijui keittiöstä, ja pöydän ympärillä vallitsi lämmin, arkinen tunnelma. Ja silti tämän näennäisen rauhallisuuden alla kyti jotain outoa — jotain, minkä olin ehkä jo pitkään tuntenut, mutta jättänyt huomiotta.

Viikkojen ajan olin huomannut, että vävyni katsoi minua tavalla, joka ei ollut sattumaa. Ei pikaisia vilkaisuita, ei kohteliasta huomiota. Hänen katseensa viipyi minussa liian pitkään, aivan kuin hän olisi yrittänyt selvittää jotakin kasvoiltani, eleistäni, olemuksestani.

Aluksi ajattelin, että kuvittelen. Jokaisella on päiviä, jolloin pienikin asia tuntuu rasittavalta tai epäilyttävältä. Mutta pikkuhiljaa katseista tuli liian ilmeisiä sivuutettavaksi. Jokaisella illallisella sama toistui: keskustelua, naurua – ja hänen hiljainen, tutkiva tuijotuksensa.

Eräänä iltana en enää kestänyt. Laskin haarukan pöydälle ja katsoin häntä suoraan silmiin. Hän ei väistänyt tällä kertaa.

– Onko sinulla jotain sanottavaa? – kysyin rauhallisesti. – Onko minussa jokin vialla?

Huoneeseen laskeutui raskas hiljaisuus. Lapsetkin vaikenivat. Tyttäreni katsoi vuorotellen minua ja miestään ymmällään, mutta vävyni… hän pysyi liikkumattomana. Hänen kasvoillaan oli ilme, jota en osannut tulkita.

Lopulta hän veti syvään henkeä, aivan kuin olisi kantanut sisällään jotakin kauan ja raskaasti.

– Et ole tehnyt mitään väärää, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Sinä vain… muistutat minua jostakusta, jota en olisi halunnut enää koskaan kohdata.

Sanat pysäyttivät minut täysin. Ihmiset voivat muistuttaa toisiaan, se on normaalia. Mutta hänen katseessaan ei ollut hämmennystä tai harmittomuutta – siellä oli syvää, vanhaa pelkoa.

– Kenestä? – kysyin hitaasti, ääneni kiristyen.

Hän sulki silmänsä hetkeksi ja jatkoi sitten:

– Siitä miehestä, joka hajotti perheeni. Joka murskasi kaiken ja sitten katosi. Pelkäsin lapsena, että tapaisin hänet vielä jonain päivänä. Ja kun katson sinua… sama ääni, sama katse, samat pienet liikkeet. Aivan kuin hän olisi tullut takaisin.

Hänen sanansa olivat kuin jääkylmä vesi kasvoillani.
En tiennyt, mitä vastata. Järki sanoi, että tämä oli sattumaa, liioittelua. Mutta sisälläni jokin nytkähti — outo, epämääräinen tunne, kuin jokin unohdettu muisto olisi yrittänyt nousta pintaan.

Voiko olla olemassa menneisyyden varjoja, joita ihminen ei tunnista omikseen?
Voiko keho muistaa jotain, mitä mieli on kadottanut?

Illallinen jatkui vaivalloisesti, mutta vävyni katse ei sammuntunut. Siinä ei ollut enää pelkkää pelkoa – nyt siinä oli myös kysymys. Kysymys, jonka hän pelkäsi sanoa ääneen.

«Kuka sinä oikeastaan olet?»

Ja siitä illasta lähtien tuo sama kysymys on soinut myös omassa mielessäni.
Entä jos menneisyys, jonka luulin olevan jonkun toisen tarina, onkin tavalla tai toisella minun?
Entä jos vävyni näkee minussa enemmän kuin minä itse uskallan nähdä?