Eilinen iltani alkoi täysin tavallisesti. Kävelin lähikauppaan ja ostin tavallisen makkaran – samanlaisen, jonka olin ostanut lukemattomia kertoja aiemmin, ajattelematta sen koostumusta tai alkuperää. Halusin vain tehdä pari voileipää ennen nukkumaanmenoa. Ei mitään epäilyttävää, ei mitään aavistusta tulevasta. En olisi koskaan osannut kuvitella, että muutamaa tuntia myöhemmin tuo makkara johtaisi minut salaisuuden äärelle, joka sai ihoni kananlihalle.

Kotona avasin pakkauksen, leikkasin muutaman siivun, söin – kaikki tuntui normaalilta. Tuttua makua, tuttua rakennetta. Laitoin loput jääkaappiin ja menin nukkumaan, mitään aavistamatta siitä, että tuotteen sisällä piili jotakin täysin sinne kuulumatonta.

Aamulla, yhä puoliksi unessa, otin saman makkaran valmistautuakseni nopeaan aamiaiseen. Otin veitsen ja aloin leikata… ja heti tunsin, että jokin oli pielessä. Terä osui johonkin kovaan. Ajattelin makkaran jäätyneen. Mutta kun leikkasin toisen siivun, oli selvää, että sisällä oli jotakin kiinteää – jotain muovia kovempaa.

Hetkeä myöhemmin veitsi pysähtyi kokonaan. Nostin siivun syrjään ja näin vaaleanpunaisessa massassa metallisen heijastuksen – kylmän, vieraan, täysin sopimattoman. Sydämeni jysähti. Nostin massaa varovasti veitsen kärjellä… ja vedin esiin pienen suorakulmaisen esineen.

Se oli USB-muisti.

Ulkonäöltään täysin tavallinen – musta muovikuori, mitäänsanomaton muotoilu. Mutta ajatus siitä, että olin syönyt tuotetta, jossa tällainen esine oli, sai vatsani kääntymään. Käteni alkoivat täristä. Istuin minuutteja keittiössä, kykenemättä ajattelemaan selkeästi. Miten USB-muisti voi päätyä teollisesti valmistettuun makkaraan? Tämä ei ollut vahinko, ei likatahraa – jonkun täytyi olla laittanut sen sinne tarkoituksella. Mutta miksi?

Halusin heittää kaiken pois ja unohtaa tämän kuin pahan unen. Mutta uteliaisuus – tai ehkä vaara – oli vahvempi.

Käynnistin tietokoneen. Laitoin USB-muistin kiinni. Näyttö välähti, ja järjestelmä tunnisti laitteen. Ruudulle ilmestyi yksi kansio. Ilman nimeä. Avasin sen.

Kylmä hiki nousi pintaan.

Sisällä oli kolme tiedostoa. Ei tiedostopäätteitä. Ei päivämääriä. Kolme nimetöntä, epäilyttävän pientä tiedostoa. Luulin niiden olevan vioittuneita. Mutta kun avasin ensimmäisen… näyttö pimeni hetkeksi, ja sitten alkoi video.

Videotallenne piilotetusta kamerasta.

Ensin näkyi tuotantolinja. Riveittäin koneita, valkotakkisia työntekijöitä, liukuhihna, jolla juuri muotoillut makkarat kulkivat. Kaikki näytti normaalilta. Kunnes kamera lähestyi. Kunnes eräs työntekijä alkoi tehdä jotain, mikä sai vereni jäätymään. Hän vilkaisi hermostuneesti ympärilleen, nosti uuden makkaran – ja työnsi sen sisään… USB-muisteja. Yksi toisensa jälkeen. Nopeasti. Tarkasti. Ikään kuin tämä olisi ollut osa normaalia työprosessia.

Selkäpiitäni karmaisi. Tämä ei ollut vahinko. Ei erehdys. Tämä oli järjestelmällistä.

Toinen tiedosto – vielä ahdistavampi. Toinen huone. Pöytiä, laatikoita, säkkejä mausteita, paperipinoja. Yhtenäisiin vaatteisiin pukeutuneet ihmiset lajittelivat USB-muisteja, tarkistivat niitä kannettavilla tietokoneilla, kirjoittivat muistiinpanoja paksuihin vihkoihin. Pöydillä oli kaavioita, nimiluetteloita, karttoja. Koko kohtaus huokui sellaista uhkaa, että tunsin katsovani jotain, mitä minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä.

Kolmas tiedosto… avasin sen kädet täristen.

Näytöllä seisoi yksi henkilö. Kasvot varjossa. Ääni vääristetty. Mutta sanat kuuluivat selvästi:

«Jos löysitte tämän, se tarkoittaa, että järjestelmä on epäonnistunut. Poistukaa välittömästi tuotteen läheltä. Älkää yrittäkö selvittää totuutta. Teitä saatetaan jo tarkkailla.»

Video päättyi.

Istuin täysin lamaantuneena. Tavallinen makkara, tavallinen ostos, tavallinen ilta – ja nyt kädessäni oli USB-muisti, joka selvästi ei ollut tarkoitettu minulle. Muisti, jonka sisältö uhkui vaaraa.

En vieläkään tiedä, mistä oli kyse – provokaatiosta, salaisesta tutkinnasta, rikollisverkostosta vai jonkun sairaasta pilasta. Mutta yksi asia on varma: tällaista löytöä ei voi sivuuttaa.

Ja ehkä kaikkein pelottavin kysymys ei ole miten USB päätyi makkaraan.

Vaan kenelle se oikeasti oli tarkoitettu.