Olin nelikymppinen ja olin jo melkein hyväksynyt sen, ettei äitiys ehkä koskaan osu kohdalleni. Avioero, vuodet yksin, pettymykset ja hiljainen koti – kaikki oli muovannut minusta naisen, joka oli oppinut selviytymään yksin. Tein töitä, matkustin ja totuin iltojen tyhjyyteen, jota en enää jaksanut vastustaa. Luulin elämäni olevan tasainen ja ennakoitava… kunnes kaikki muuttui yhdessä hetkessä.

Emme tavanneet kahvilassa, emme matkalla, emmekä ystävien kautta. Emme edes netissä. Meidän ensimmäinen kohtaamisemme oli tilanteessa, josta ihmiset yleensä vaikenevat – liian monimutkainen, liian herkkä ja täynnä kysymyksiä. Se oli sellainen tarinan alku, joka tuntuu melkein ”kielletyltä”, ja josta minun on edelleen vaikea puhua.

Hän on kuusikymmentäviisivuotias. Ulkomaalainen mies. Ulospäin vakava ja harkitseva, mutta sisimmässään yllättävän lempeä. Sellaisella lempeydellä, joka syntyy vain pitkän elämän kokemuksista. Hänen katseensa ei arvioinut minua, ei verrannut muihin. Hän näki väsyneen sielun, naisen, joka oli kantanut liian pitkään raskaita muistoja ja peittänyt ne hiljaisuuden alle.

Lähennyimme nopeasti – ehkä liiankin nopeasti. Ja juuri se tekee tilanteestani nyt niin vaikean. Kumpikin tiedämme, ettei tapaamisemme ollut tavallinen eikä helppo, ja se varjo seuraa minua yhä.

Kuukausi sitten sain tietää, että olen raskaana.

Olen nelikymppinen. Hän on kuusikymmentäviisivuotias. Pidin positiivista raskaustestiä käsissäni ja en pystynyt uskomaan sitä todeksi. Olin luopunut ajatuksesta, että saisin vielä joskus mahdollisuuden. Se tuntui pieneltä ihmeeltä… mutta sen mukana tuli myös syvä pelko.

Hän iloitsi. Vilpittömästi, koskettavasti, melkein nuoren pojan tavalla. Hän sanoi, ettei ollut enää odottanut tällaista lahjaa elämältä. Että ehkä se oli merkki. Että tämä lapsi todistaa, että meidän rakkautemme on todellista.

Ja minä… minä itkin.

En onnesta. Vaan epävarmuudesta.

Tiedän, ettei maailma tule hyväksymään ikäeroamme, eikä niitä olosuhteita, joissa kohtasimme. Perheeni ei ymmärrä. Työpaikalla puhuttaisiin selkäni takana. Ihmiset rakastavat luoda omia tarinoitaan, usein julmempia kuin totuus.

Pelkään myös hänen puolestaan. Hänen ikänsä on tosiasia, jota en voi sivuuttaa. Mitä jos jäänkin yksin lapsen kanssa? Mitä jos hän sairastuu? Mitä jos minulla ei ole voimia selviytyä? Entä lapsi – joutuuko hän kerran kantamaan minun valintojeni seuraukset?

Mutta lapsesta luopuminen… se tuntuisi siltä kuin hylkäisin elämän, joka jo kasvaa sisälläni. Siltä kuin sulkisin oven siihen ainoaan ihmeeseen, jonka ehkä vielä ehtisin saada.

Olen kahden maailman välissä: rakkauden ja pelon, sydämen toiveiden ja ankaran todellisuuden.

En tiedä, mikä on oikea päätös.

Siksi pyydän neuvoa. Rehellistä, suoraa, ilman tuomitsemista. Ehkä ulkopuolinen näkee kirkkaammin sen, mitä minä en nyt näe. Pitäisikö minun pitää lapsi, vaikka kaiken taustalla on monimutkainen ja kivulias tarina? Vai olisiko parempi pysähtyä nyt, ennen kuin on liian myöhäistä?

Mitä te tekisitte minun tilanteessani?