Uskoin, että puolen vuoden avioliittomme oli rauhallinen, lämmin ja turvallinen. Kuvittelin tuntevani miehen, jonka viereen olin joka yö nukahtanut. Mutta yksi aamu riitti rikkomaan kaiken — luottamuksen, turvallisuuden tunteen, käsityksen siitä, millainen ihminen aviomieheni todella oli.

Kello oli tarkalleen kuusi. Olimme hänen äitinsä luona maaseudulla, vanhassa talossa, jossa lattiat narahtivat ja kylmä ilma kulki ikkunoiden raoista. Sänky oli kapea ja epämukava, mutta olin kuitenkin nukahtanut. Olin vielä puoliksi unessa, kun tunsin äkillisen, voimakkaan tönäisyn. Hetkeä myöhemmin makasin kylmällä puulattialla. Kipua en edes heti ymmärtänyt — shokki oli suurempi.

Mieheni kumartui ylitseni kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

— Miksi sinä putosit? hän kysyi täysin viattoman näköisenä.

Yritin uskoa sattumaan. Ehkä hän liikahti väärään suuntaan, ehkä meillä ei ollut tarpeeksi tilaa. En halunnut tehdä numeroa, varsinkaan hänen äitinsä talossa. Silti jokin sisälläni varoitti, ettei kaikki ollut niin yksinkertaista.

Seuraavana aamuna tilanne toistui.

Sama kellonaika. Sama äkillinen liike hänen suunnaltaan. Sama putoaminen lattialle. Tällä kertaa ymmärsin välittömästi: tämä ei ollut vahinko. Hän oli tehnyt sen tarkoituksella.

Loppuyön valvoin. En uskaltanut nukahtaa syvään, peläten, että heräisin jälleen lattialta. Päätin mielessäni, että kun palaamme kotiin, vaadin selityksen — ja jos sellaista ei tule, haen avioeroa.

Kun olimme vihdoin kotona, istutin hänet pöydän ääreen. Hän vältteli katsettani, hänen kätensä tärisivät. Näin hänen ilmeestään, että hän tiesi: tämä hetki muuttaisi kaiken.

Sitten hän sanoi sen.

— Äiti sanoi, että sinä nukuit väärällä puolella sänkyä. Se on miehen puoli, ja jos nainen nukkuu siellä, taloon tulee huonoa onnea. Hän käski minun… no… tönäistä sinut, että oppisit.

Tuijotin häntä pitkään sanomatta mitään. En voinut uskoa kuulemaani. Oliko hän tosissaan? Oliko hän todella valmis noudattamaan jonkin vanhanaikaisen taikauskon ohjeita — vaikka se vahingoittaisi minua?

— Ymmärrätkö, että olisit voinut satuttaa minua pahasti? kysyin hiljaa.

Hän ei vastannut. Hänen hiljaisuutensa kertoi enemmän kuin mitkään sanat. Kyllä, hän ymmärsi. Ja silti hän oli tehnyt sen. Vain miellyttääkseen äitiään. Ei minua. Ei meitä.

Sillä hetkellä tuntui kuin avioliittoni olisi romahtanut silmieni edessä. En nähnyt edessäni miestä, joka puolustaisi minua, vaan miehen, joka piiloutui äitinsä neuvojen taakse, oli heikko ja kykenemätön tekemään omia päätöksiä.

Sinä iltana aloin pakata laukkujani.

Hän yritti selittää, pyytää anteeksi, toistaa, että tämä oli vain «perheen perinne», ettei hän ollut tarkoittanut pahaa. Mutta sanat olivat tyhjiä. Jos hän ei puolessa vuodessa ollut oppinut asettamaan rajoja äidilleen, hän ei oppisi myöhemminkään. Ja jos hän oli valmis tönäisemään vaimonsa lattialle taikauskon vuoksi, mitä tapahtuisi tulevaisuudessa?

Nyt valmistan avioeropapereita. Ja tiedätkö mikä on kaikkein oudoimmalta tuntunut? Se, että nukun vihdoin hyvin. Ilman pelkoa. Ilman tönäisyjä. Ilman jonkun toisen uskomuksia, jotka vaarantavat minun turvallisuuteni.

Ehkä se aamuinen putoaminen ei ollut vain fyysinen hetki. Ehkä se oli ensimmäinen todellinen heräämiseni — hetki, jolloin ymmärsin, kuka minä olen ja kenen rinnalla en enää halua elää.