Me olemme mieheni kanssa tavallisia maalaisihmisiä. Koko elämämme olemme tehneet töitä pellolla, säästäneet jokaisen euron ja eläneet niin, ettei kenellekään olisi meistä vaivaa. Poikamme sen sijaan muutti kaupunkiin, löysi sieltä nuoren naisen ja meni naimisiin. Kaikki tuntui sujuvan hyvin, kunnes eräänä päivänä poikamme ilmoitti, että hänen vaimollaan olisi pian 30-vuotisjuhlat – ja juhlat pidettäisiin kalliissa ravintolassa.
Hän sanoi viattomasti, että “kaupungeissa on tapana antaa rahaa lahjaksi”. Se kuulosti viestiltä, josta ei voinut kieltäytyä. Meillä ei ollut sellaisia summia, joten jouduimme lainaamaan naapureilta ja keräämään omista säästöistämme kaiken, mitä löytyi.
Kun juhlapäivä koitti, lähdimme sinne epäröiden. Ravintola oli kuin toisesta maailmasta: kiiltävät seinät, kirkkaat valot, ihmiset pukeutuneet kuin elokuvassa. Me ojensimme lahjakuoren ja istuimme alas… ja silloin tajusin heti, ettei tämä ilta tulisi olemaan helppo.
Pöydässä ei ollut mitään tuttua ruokaa. Ei perunoita, ei lihapatoja, ei edes tavallisia salaatteja. Vain värikkäitä susilautasia, raakaa kalaa, merilevää ja jotain, mikä näytti siltä kuin se olisi juuri nostettu merivedestä. Tuijotin annoksia ja yritin löytää edes yhden suupalan, jota voisin syödä ilman pelkoa pahoinvoinnista.
Ympärillä kaikki nauroivat, kilistelivät laseja, ottivat kuvia ja kehuivat “modernia menua”. Me mieheni kanssa istuimme hiljaa, vatsat tyhjinä, yrittäen esittää, että kaikki oli kunnossa.
Kun ilta jatkui, sisälläni nousi yhä vahvempi tunne: me olimme käyttäneet viimeiset rahamme juhliin, joissa meille ei ollut edes ajateltu tavallista ruokaa. Tuntui kuin olisimme tulleet vieraiksi omaan perheeseemme.
Lopulta pöytään tuotiin taas uusi “merellinen erikoisuus”, joka haisi niin voimakkaasti, että minua melkein oksetti. Silloin jokin sisälläni napsahti.
Nousin ylös. Kaikki kääntyivät katsomaan – ehkä luulivat, että aioin pitää puheen. Miniä hymyili, poikani odotti jotain kohteliasta.
Mutta minä otin lautasen, katsoin heitä rauhallisesti ja sanoin selvästi:
— Jos tätä kutsutaan ruoaksi, niin minä en syö.
Laskin lautasen takaisin, niin että aterimet kilahtivat. Ravintolasali hiljeni hetkeksi. Sonni nousi kiireesti, miniä meni kalpeaksi. Mutta minä otin laukkuni, käännyin mieheni puoleen ja sanoin:
— Mennään kotiin. Siellä voin paistaa perunaa ja syödä kunnolla.
Kävelimme ulos, ja koko sali jäi tuijottamaan peräämme. Poika soitti myöhemmin ja sanoi, että miniä oli loukkaantunut. Mutta tiedättekö mitä?
En kadu hetkeäkään.
Jos juhlat järjestetään vain näyttävyyden vuoksi, jos tavalliset ihmiset joutuvat tuntemaan itsensä ulkopuolisiksi, jos rahaa arvostetaan enemmän kuin läheisyyttä — silloin vika ei ole meidän.
Ja jos he häpeävät meitä… ehkä heidän pitäisi miettiä, ketä he oikeasti häpeävät.