Mon ami ja minä löysimme sen sattumalta erään hiljaisen, harmaan illan aikana, kun kuljeskelimme hylätyllä tehdasalueella. Se näytti vain roskalta – jonkin vanhan koneen irronneelta osalta, jonka sade ja aika olivat syöneet lähes olemattomiin. Mutta jo ensimmäisessä kosketuksessa tunsin jotain, mitä en osannut selittää: heikon värähdyksen, kuin metallilla olisi oma, hyvin hidas ja uhkaava syke.

Yritimme nauraa asialle, mutta naurussa oli jotain pakotettua. Objektissa oli jotakin, joka ei antanut meidän jättää sitä maahan. Veimme sen kotiin, vaikka sisimpämme huusi, että se oli virhe.

Kotona tutkimme metallinpalaa tarkemmin. Sen pinnalla oli paksu kerros tummaa, murenevaa ruostetta. Kun puhdistimme sitä varoen, sen alta alkoi paljastua syviä, selvästi tarkoituksella tehtyjä kaiverruksia. Viivat eivät muistuttaneet mitään tunnettua kirjoitusta, eivät symboleja, joita olisimme voineet yhdistää mihinkään kulttuuriin. Jotkin niistä kulkivat suorina, jäykkinä linjoina – toiset taipuivat oudoiksi kaariksi, jotka näyttivät siltä kuin ne yrittäisivät muodostaa kuvion, jota emme vain vielä ymmärtäneet.

Uteliaisuus alkoi nopeasti muuttua pakkomielteeksi. Uppouduimme vanhoihin sanomalehtiin, arkistoihin, kirjastoissa piilotettuihin raportteihin. Yllättävän moni dokumentti alueelta, jonne olimme menneet, oli merkitty kadonneeksi, tuhoutuneeksi tai siirretyksi. Ne muutamat tiedot, jotka onnistuimme löytämään, olivat ristiriitaisia ja epämääräisiä – kuin joku olisi tahallaan yrittänyt pyyhkiä pois tärkeimmät yksityiskohdat.

Eräs vuodelta 1924 peräisin oleva lehtileike kuitenkin pysäytti meidät. Se kertoi käsittämättömistä ilmiöistä: äkillisistä sairastumisista, omituisista äänistä, jotka muistuttivat «syvää metallista huminaa», sekä hämäristä katoamisista, jotka lopulta vaiennettiin viranomaisten toimesta. Artikkelissa mainittiin myös «epätavallinen metalliesine», joka oli takavarikoitu turvallisuussyistä. Kuvaus vastasi hämmästyttävän tarkasti sitä, mikä nyt oli meidän hallussamme.

Vielä järkyttävämmäksi tilanne muuttui, kun löysimme käsin kirjoitettuja muistiinpanoja mieheltä nimeltä Armas Pekkala. Hän oli arkiston työntekijä, joka näytti kiinnostuneen tapauksista enemmän kuin olisi ollut turvallista. Hänen merkintänsä olivat epäselviä, tärisevällä käsialalla kirjoitettuja, mutta tietyt lauseet erottuivat kylmäävinä:

“Se ei ole vain esine.
Se on merkki.
Ja se ei odota passiivisesti – se etsii.”

Pekkala kertoi kokeneensa oudon ilmiön metallin kanssa työskennellessään: sen pinnan lämpötila muuttui äkillisesti ilman syytä. Joskus se oli polttavan kuuma, toisinaan jäätävän kylmä. Hän väitti myös kuulleensa öisin hiljaista sykkivää ääntä, joka tuntui järisevän koko talon perustuksia, vaikka kukaan muu ei ollut kuullut mitään.

Hänen viimeisessä merkinnässään oli vain yksi lause:

“Jos se avautuu, mitään ei voi enää sulkea.”

Sen jälkeen Pekkala katosi jäljettömiin. Yhtään virallista tutkimusta ei tehty, eikä hänen nimeään enää mainittu missään.

Samana iltana, jolloin löysimme nuo muistiinpanot, metalliesine alkoi käyttäytyä tavalla, joka sai sydämemme jähmettymään. Olimme jättäneet sen työpöydän keskelle ja sulkeneet oven perässämme. Yöllä heräsimme siihen, että talossa kaikui matala, värisevä kumahdus – täsmälleen samanlainen, jonka Pekkala oli kuvannut.

Nousimme ylös ja nousimme portaat varovasti yläkertaan. Pöydällä ei ollut enää mitään. Metalliesine oli siirtynyt – se makasi keskellä lattiaa, kummallisessa kulmassa, aivan kuin se olisi pudonnut korkealta.

Mutta vielä pelottavampaa oli se, mitä sen pinnalla näkyi.

Ruoste oli lähes kokonaan kadonnut. Fysiologisesti se oli mahdotonta – ruoste ei vain «häviä» itsestään. Ja kuitenkin paljas metalli kimalsi oudosti, ikään kuin jokin olisi pyyhkäissyt sen puhtaaksi vain hetkeä aiemmin. Uudet kaiverrukset olivat ilmestyneet pinnalle. Ne eivät olleet siellä tuntia aikaisemmin.

Nyt ne muodostivat selkeän kuvion: reitin, kartan tai tarkan ohjeen. Sen keskellä oli piste, jonka vieressä oli päivämäärä.

Päivämäärä, joka ei kuulunut menneisyyteen.
Se oli tämän päivän päivämäärä.

Se hetki, jolloin ymmärsimme totuuden, oli sietämättömän kylmä. Tämä ei ollut historian jäänne. Ei outo reliikki. Ei arkeologinen löytö.

Tämä esine tiesi meistä. Se reagoi meihin. Se muutti muotoaan. Se näytti meille paikan, johon meidän oletettiin menevän – tai jonne jonkun toisen piti tulla.

Se ei ollut vain viesti.

Se oli kutsu.

Ja nyt, kun olimme vastanneet siihen edes koskettamalla metallia, mikään ei suojellut meitä enää siltä, mikä sadan vuoden ajan oli pysynyt suljettuna.