Se oli tavallinen ilta, aivan kuin monet muutkin. Aurinko oli laskemassa, ja sen valo leikki Lunan kultaisessa turkissa. Hän juoksi innoissaan, häntä heiluen, elämä ja ilo jokaisessa liikkeessään.
Ja minä hymyilin – sillä mikään ei ollut kauniimpaa kuin nähdä hänet niin onnellisena.
Mutta tällä kertaa hän ei tullut takaisin.

Aluksi luulin, että hän oli vain pysähtynyt haistelemaan jotakin. Ehkä löytänyt uuden hajun, ehkä kuullut äänen. Mutta hiljaisuus ympärilläni muuttui oudoksi, raskaaksi.
Kutsuin hänen nimeään.
Yhden kerran. Kaksi kertaa. Kymmenen.
Ei mitään. Ei haukkua, ei askelten ääntä. Vain tuuli, joka puhalsi kylmästi puiden välistä.

Sydämeni alkoi hakata. Kävelin eteenpäin, sitten juoksin.
Ja sitten näin hänet.
Hän makasi ruohossa, silmät puoliksi auki, hengitys poissa. Näytti siltä kuin hän olisi vain nukkunut.
Mutta kun kosketin häntä, tiesin, että kaikki oli ohi.
Hänen sydämensä oli pysähtynyt – ja samalla myös minun.

En muista, huusinko. Ehkä huusin. Tai ehkä kipu oli niin syvällä, ettei ääni tullut ulos.
Keppi, jota hän rakasti niin paljon, makasi vieressäni.
Pieni, tavallinen keppi, joka oli hetki sitten vielä ilon symboli – nyt se oli muuttunut muistomerkiksi.
Kaikki, mikä oli ennen valoa, muuttui varjoksi sekunnissa.

Luna ei ollut vain koira.
Hän oli sielu, joka ymmärsi ilman sanoja.
Kun olin surullinen, hän tuli viereeni ja laski päänsä syliini. Ei sanonut mitään – ei tarvinnut. Hänen läsnäolonsa riitti.
Hän tunsi minut paremmin kuin kukaan ihminen.
Ihmiset sanovat, että koirat eivät ymmärrä meitä. Mutta Luna ymmärsi. Katseellaan, hiljaisuudellaan, uskollisuudellaan.

Nyt talo on hiljainen.
Hänen taluttimensa roikkuu seinällä, kylmänä ja liikkumattomana.
Kaulapanta lepää pöydällä, ja kun metalli kilahtaa, se viiltää sisintäni kuin veitsi.
Kaikki on liian hiljaista. Liian tyhjää.
Joka ilta luulen kuulevani hänen askelensa, hänen kynsiensä naputuksen lattialla, sen pienen huokauksen ennen unta.
Mutta se on vain muisto.
Muisto, joka sattuu ja lohduttaa samaan aikaan.

Käyn edelleen samassa puistossa.
Istun samalla penkillä, missä hän makasi jaloissani, ja silitän ilmaa, kuin hän olisi yhä siinä.
Ohikulkijat katsovat kummissaan, mutta en välitä.
Koska minä tunnen hänet siinä hetkessä.
Jossain lähellä.
Ehkä hän juoksee nyt paikassa, missä ei ole kipua, ei aikaa – vain loputonta vapautta ja aurinkoa.

Monet sanovat, ettei eläimillä ole sielua.
Mutta ne, jotka niin väittävät, eivät ole koskaan katsoneet koiran silmiin sen viimeisellä hetkellä.
Luna katsoi minua ennen kuin lähti. Hänen katseessaan ei ollut pelkoa. Vain rauhaa.
Aivan kuin hän olisi sanonut: “Älä itke. Kaikki on hyvin.”
Ja silloin ymmärsin – rakkaus ei kuole. Se vain muuttaa muotoaan.

Joskus toivon, ettemme olisi menneet ulos sinä päivänä. Että en olisi heittänyt sitä kirottua keppiä.
Mutta sitten tajuan – olisin menettänyt kaikki ne vuodet, kaikki ne hetket, jotka hän antoi minulle.
Luna opetti minulle, mitä on rakastaa ehdoitta.
Ilman odotuksia. Ilman ehtoja.
Vain puhtaasti ja loputtomasti.

Tänään kirjoitan, jotta hänen nimensä ei katoaisi.
Jotta hän eläisi näissä sanoissa.
Koska joskus ne, jotka lähtevät, eivät oikeasti katoa – he vain jäävät näkymättömiksi, hiljaisiksi enkeleiksi sydämemme ympärille.

Nuku hyvin, Luna.
Olit minun ihmeeni, rauhani myrskyssä, valoni pimeydessä.
Ja niin kauan kuin sydämeni lyö, jokainen sen lyönti kuiskaa nimesi.
Aina minun aarteeni.