Kun tämä mies astui huoneeseen, ilma tuntui pysähtyvän. Ihmiset hiljenivät, katseet kohosivat ja kuiskaukset täyttivät ilman. Hänen pituutensa – 2 metriä ja 36 senttimetriä – oli jotain, mitä harva pystyi edes käsittämään. Mutta sen valtavan kehon sisällä eli sydän, joka kaipasi lämpöä, kosketusta ja hyväksyntää.

Lapsuudesta lähtien hän tiesi olevansa erilainen. Kun muut pojat pelasivat jalkapalloa ja nauroivat yhdessä, hän jäi sivuun – aina muita korkeammalle, aina katseen kohteena. Lääkärit sanoivat sen olevan harvinainen sairaus – gigantismi, joka sai hänen kehonsa kasvamaan jatkuvasti. Luut venyivät, nivelet särkivät ja sydän väsyi. Mutta pahinta ei ollut kipu. Pahinta oli yksinäisyys.

Naiset hymyilivät hänelle kohteliaasti, mutta kukaan ei katsonut häntä kuten miestä. Hän oli aina “se pitkä”, “se outo”, ei koskaan “se rakastettu”. Vuosien myötä hän tottui siihen. Hän oli vakuuttunut, että rakkaus ei ollut häntä varten.

Hän eli yksin 56-vuotiaaksi asti. Kunnes eräänä aivan tavallisena päivänä kaikki muuttui.

Hän meni pieneen ruokakauppaan ostamaan leipää. Kassan takana seisoi nuori nainen, vain 168 senttimetriä pitkä, mutta katseessaan lämpöä ja rohkeutta, jota hän ei ollut kokenut vuosikymmeniin. Hän ei tuijottanut, ei pelännyt, vaan kysyi yksinkertaisesti:
— Voinko auttaa teitä, herra?

Nuo sanat mursivat jotakin hänessä. Ensimmäistä kertaa hän ei tuntenut itseään hirviöksi, vaan ihmiseksi.

He alkoivat jutella. Ensin muutama sana, sitten pitkiä keskusteluja, jotka venyivät iltoihin. Nainen ei välittänyt siitä, että mies oli 28 vuotta vanhempi ja lähes metrin pidempi. Hän sanoi hymyillen:
— Pituudella ei ole väliä, kun sydän on näin suuri.

Puolen vuoden kuluttua mies teki jotakin, mitä ei itsekkään uskonut mahdolliseksi – hän kosi. Kun hän polvistui, nainen nauroi kyynelten läpi:
— Jos nousisin seisomaan polvellesi, olisin silti sinua pienempi.

Häät olivat yksinkertaiset mutta täynnä tunnetta. Kun he tanssivat, ihmiset ympärillä hiljenivät. Hänen valtava hahmonsa kaartui naisen ylle kuin suoja, ja hetken ajan maailma tuntui pysähtyvän.

Jonkin ajan kuluttua tapahtui ihme – syntyi poika. Kun mies piti vauvaa ensimmäistä kertaa sylissään, huoneessa ei kuulunut muuta kuin hiljaisuus ja hänen pidätetty nyyhkytyksensä.
— Nyt tiedän, miksi elin näin pitkään, — hän kuiskasi.

He rakensivat kodin, jossa kaikki oli sovitettu hänen kokoonsa: ovet, huonekalut, sänky. Mutta tärkeintä ei ollut se, miten iso pöytä oli, vaan miten paljon rakkautta se pöytä ympärilleen keräsi. Nainen ei koskaan hävennyt häntä. Hän sanoi usein:
— Kun katson sinua, en näe pituutta. Näen vain miehen, joka rakastaa minua ehdoitta.

Ihmiset katsoivat heitä edelleen kadulla – osa uteliaasti, osa halveksien. Mutta he eivät enää välittäneet. He tiesivät, että todellinen rakkaus ei mahdu ihmisten normeihin.

Nyt mies on yli kuusikymppinen. Hän kulkee hitaasti, tukeutuen vahvaan kävelykeppiin, mutta silmissään on rauha. Hänen rinnallaan kulkee sama nainen, joka uskalsi katsoa häntä sydämellään, ja heidän poikansa, joka on perinyt isänsä lempeyden.

Kun ihmiset kysyvät häneltä, uskoiko hän koskaan löytävänsä rakkauden, hän hymyilee ja vastaa:
— En. Mutta kohtalo toi minut kerran ostamaan vain leipää… ja minä löysin koko elämäni tarkoituksen.