Olemme jo yli kuusikymppisiä, mutta meren rannalla tunsimme olevamme jälleen nuoria.
Aamuisin heräsimme vasta yhdeksältä, söimme tuoreita mereneläviä ja kävelimme käsi kädessä valkoisella hiekkarannalla. Tunsimme elävämme uudestaan, aivan kuin olisimme jälleen vastanaineita.

Eräänä päivänä minulla oli päälläni valkoinen bikinit. Mieheni kehui minua lakkaamatta. “Olet kaunis, aivan kuten ennenkin,” hän sanoi. Hymyilin, ja juuri silloin pieni tyttö juoksi luoksemme, otti puhelimensa ja nappasi meistä kuvan – meistä kahdesta, halaamassa meren taustalla.

Kun palasimme kotiin, julkaisin kuvan Facebookissa. Kommentit olivat lämpimiä ja täynnä iloa:
“Te olette niin suloisia!”
“Todellinen rakkaus!”
“Teissä on elämän kauneus!”

Mutta kaiken sen keskellä oli yksi kommentti, joka muutti kaiken.
Sen oli kirjoittanut miniäni.

“Miten hän kehtaa näyttää rypistynyttä vartaloaan bikineissä? Ja vielä suudella miestään tuossa iässä? Kamalaa. Hän näyttää hirveältä, lol.”

Luin sen uudelleen ja uudelleen. En voinut uskoa silmiäni. Hetken kuluttua hän poisti kommentin, mutta olin jo ottanut kuvakaappauksen.
Aluksi tunsin häpeää. Polttavaa, tukehtuvaa häpeää. Mutta pian se muuttui raivoksi – hiljaiseksi, kylmäksi raivoksi.

Miten hän uskalsi? Tämä nuori nainen, jonka otin perheeseeni, jonka hyväksyin kuin oman tyttäreni, pilkkasi minua? Minua, joka synnytin hänen miehensä, kasvatin hänet, tein kaikkeni hänen onnensa eteen?

Seuraavana päivänä tein päätöksen.
Puin uudelleen päälleni samat valkoiset bikinit, astuin parvekkeelle auringonpaisteeseen ja pyysin miestäni ottamaan kuvan. Ilman meikkiä, ilman filttereitä, ilman häpeää.

Julkaisin kuvan ja kirjoitin alle:

“Tämä keho on kantanut elämää, kokenut kipua ja iloa, nauranut ja itkenyt. Jos joku pitää sitä vastenmielisenä, ongelma ei ole kehossa, vaan katsojan silmissä.”

Muutamassa tunnissa julkaisu levisi ympäri sosiaalista mediaa. Sadat ihmiset kommentoivat:
“Olet rohkea ja kaunis!”
“Kiitos, että muistutit, ettei kauneus katoa iän myötä.”
“Olet saanut minut rakastamaan itseäni uudelleen.”

Illalla sain viestin pojaltani.

“Äiti, olen ylpeä sinusta. Anteeksi, etten puuttunut asiaan aikaisemmin.”

Kyyneleet valuivat poskilleni, mutta se ei ollut surua – vaan helpotusta.

Kaksi päivää myöhemmin miniäni soitti. Hänen äänensä värisi.
— En tarkoittanut, että se menisi näin pitkälle… Olin vain vihainen. Sinä näytät aina niin varmalta ja vahvalta, ja minä en ole. Anteeksi.

Olin hetken hiljaa ja vastasin sitten rauhallisesti:
— Itsevarmuus ei tule nuoruudesta tai kauneudesta. Se tulee, kun lakkaa pelkäämästä olla oma itsensä.

En poistanut kuvaa. Päinvastoin – lisäsin uuden kuvan, jossa mieheni ja minä istumme rannalla, pidämme toisiamme kädestä ja nauramme. Ihmiset kommentoivat taas:
“Tuossa on todellista rakkautta.”

Silloin ymmärsin jotakin syvää. Vahvuus ei ole täydellisyydessä – se on siinä, että uskaltaa olla oma itsensä.

Kun katson nyt peiliin, en näe ryppyjä enkä ikää. Näen tarinoita. Näen naisen, joka on elänyt, rakastanut, menettänyt ja silti jatkaa hymyillen.
Kyllä, olen yli kuusikymppinen. Ja silti rakastan, unelmoin ja käytän edelleen valkoisia bikineitäni. Koska minulla ei ole mitään hävettävää.

Ehkä juuri se on tämän maailman todellinen skandaali – että joku uskaltaa olla aito.