Olimme yhdessä kaksi vuotta. Rakkaus hiipui hiljalleen, kunnes jäljellä oli vain tyhjä rutiini. Mutta vaikka suhteemme oli ohi, en voinut olla välittämättä hänestä. Ehkä säälistä, ehkä tottumuksesta.

Kun hän soitti minulle sinä yönä, hän oli epätoivoinen. Hän oli jättänyt vaimonsa, eikä hänellä ollut minne mennä. Tarjosin hänelle vierashuonettani. Luulin tekeväni hyvän teon.

Mutta joskus hyväntahtoisuus muuttuu kiroukseksi.

Aluksi kaikki oli rauhallista. Hän tuli myöhään kotiin, söi hiljaa, ei häirinnyt minua. Hän vaikutti väsyneeltä, mutta kohteliaalta. Luulin, että se oli väliaikaista.

Mutta sitten kaikki muuttui.

Eräänä iltana hän toi ystävänsä kotiini. En sanonut mitään — hänellä oli oikeus omaan elämäänsä, vaikka asuikin minun kattoni alla. Mutta siitä yöstä lähtien talo tuntui erilaiselta. Kylmemmältä.

Aamulla löysin keittiöstä tyhjän viinipullon, kaksi lasia ja… pienen kullanvärisen korvakorun, jossa oli sininen kivi. Se ei ollut minun.

Ethan nukkui sohvalla. Hänen huoneensa oli sotkuinen: vaatteita lattialla, rikottu peili, tyhjiä pulloja. Kun yritin herättää hänet, hän vain mutisi:
— Jätä minut rauhaan. Tämä on vain väliaikaista.

Hänen äänensä oli outo – kylmä ja välinpitämätön.

Seuraavina päivinä aloin huomata, että tavarani katosivat. Ensin muutama vaate, sitten koruja, hajuvesiä… ja eräänä päivänä jopa vanhoja kirjeitäni.

Kysyin häneltä suoraan:
— Oletko nähnyt näitä?
Hän hymyili vinoon.
— Ehkä olet vain unohtanut, minne ne laitoit.

Mutta minä tiesin totuuden.

Eräänä iltana palasin kotiin ja huomasin, että makuuhuoneeni ovi oli raollaan. Kun avasin sen, Ethan istui sängylläni ja piteli käsissään valokuvaa meistä — ajalta, jolloin vielä hymyilimme toisillemme.

— Mitä sinä teet? — kysyin hiljaa.
— Muistelen, — hän sanoi hitaasti. — Muistelen, millaista kaikki oli ennen kuin rikoit kaiken.

Hänen katseensa sai selkäni jäykistymään. Se ei ollut enää sama mies.

Siitä yöstä lähtien en nukkunut kunnolla. Kuulin hänen liikkuvan käytävällä, kuiskivan jotain itsekseen, joskus jopa nauravan hiljaa pimeässä. Pelkäsin omaa kotiani.

Ja sitten, eräänä yönä, kaikki muuttui.

Heräsin lasin särkyyn. Juoksin olohuoneeseen — ja siellä hän seisoi. Ikkunan vieressä. Kädessään veitsi. Lattialla meidän hääkuvamme, kehys rikottuna.

— Sinä väität, että haluat auttaa, — hän sanoi matalalla äänellä, — mutta oikeasti haluat vain unohtaa minut.

— Ethan… laske veitsi, — kuiskasin.

Hän hymyili. Hitaasti.
— Älä pelkää. En satuta sinua… ellei sinun ole pakko ajaa minut pois.

Ne sanat syöpyivät mieleeni.

Seuraavana päivänä menin poliisille, mutta he vain kohauttivat olkiaan.
«Jos hän ei ole tehnyt mitään rikosta, emme voi puuttua asiaan», he sanoivat.

Silloin päätin hoitaa asian itse. Kun hän lähti ulos, pakkasin hänen tavaransa ja jätin ne ovelle. Kirjoitin lyhyen viestin:

“Sinun on lähdettävä. Tänään. Muuten soitan poliisille.”

Hän palasi myöhään yöllä. Näki matkalaukut, luki viestin ja katsoi minua pitkään.
— Niinkö helppoa se on sinulle? — hän sanoi hiljaa. — Hyvä on. Mutta muista: jotkut asiat eivät katoa koskaan.

Hän kääntyi ja lähti.

Aamulla löysin ikkunalaudalta punaisen ruusun. Tuoreen, täydellisen, kuin se olisi juuri asetettu siihen. Sen vieressä oli paperilappu, ilman allekirjoitusta:

“Olet menneisyyteni. Mutta menneisyys palaa aina.”

Siitä päivästä lähtien en ole nähnyt häntä. Mutta joka ilta varmistan, että ovet ovat lukossa ja ikkunat suljettuina. Ja joskus, yön hiljaisimpina hetkinä, kuulen askelia käytävässä.

Ja aivan ennen kuin nukahdan, kuulen kuiskauksen:

— Olen täällä. Vieläkin.