Olin kadottanut vartaloni, naisellisuuteni ja iloni. En käyttänyt enää mekkoja, en meikannut, enkä välittänyt hiuksistani. Aika kului lasten, työn ja loputtoman väsymyksen parissa.

Toivoin, että mieheni ymmärtäisi minua, näkisi sen, miten paljon teen perheemme eteen. Mutta eräänä iltana hän sanoi kylmästi:

— Häpeän näyttää sinua työtovereilleni. Heidän vaimonsa ovat hoikkia ja kauniita… ja minulla on tällainen kotirouva.

Ne sanat viilsivät kuin veitsi. Se hetki mursi minut sisältä. Tuntui, kuin kaikki vuosien rakkaus olisi haihtunut ilmaan yhdellä lauseella.

Jonkin ajan kuluttua sain tietää, että hänellä oli suhde työkaverinsa kanssa. Löysin viestejä, näin kuvia. Silloin sisälläni tapahtui jotain. Itku loppui, ja tilalle tuli hiljaisuus. Syvä, kylmä hiljaisuus, jonka keskellä heräsi päätös: tämä ei ole loppu.

Seuraavana aamuna laitoin jalkaani vanhat lenkkitossut ja lähdin juoksemaan. Ensimmäiset metrit olivat tuskaa. Hengästyin heti, jalat tärisivät, mutta en pysähtynyt. Jokainen päivä toi lisää voimaa.

Vähitellen kehoni alkoi muuttua. Ei vain ulkoisesti — myös sisäisesti. Söin terveellisemmin, lopetin itkemisen ja itsesäälin. Katsoin peiliin ja näin vähitellen tutun hahmon palaavan.

Mieheni huomasi muutoksen. Hän ei pitänyt siitä.
— Mitä oikein kuvittelet olevasi? Malli? — hän sanoi pilkallisesti.

En vastannut. En tarvinnut enää hänen hyväksyntäänsä.

Puolen vuoden kuluttua olin kuin toinen ihminen. Hiukseni kiilsivät, silmissäni paloi tuli, ja tunsin oloni vahvaksi. Eräänä päivänä pukeuduin punaiseen mekkoon, jota en ollut koskaan aiemmin uskaltanut pitää. Katsoin itseäni peilistä ja hymyilin.

Se nainen, joka katsoi takaisin, ei ollut enää murtunut äiti. Hän oli vahva, itsenäinen nainen.

Muutaman viikon kuluttua pakkasin tavarani.
— Lähden, — sanoin hiljaa.

Mieheni nauroi.
— Minne muka menet? Ilman minua et ole mitään.

Katsoin häntä suoraan silmiin.
— Saat nähdä.

Muutin pois. Löysin työn, vaikka se oli vaikeaa aluksi. Jokainen päivä toi pienen voiton. Ensimmäisen palkan sain muutamassa viikossa, ja ostin itselleni jotain, mitä en ollut koskaan aiemmin uskaltanut — kalliin hajuveden. Se tuoksui vapaudelta.

Aika kului. Opin elämään uudelleen. Opin nauramaan ilman pelkoa. Ja sitten, täysin odottamatta, tapasin jonkun.

Se tapahtui kuntosalilla, jossa olin alkanut käydä. Hän ei nähnyt minussa “eroavaa äitiä” eikä “rikkinäistä naista”. Hän näki ihmisen.

Juttelimme tuntikausia. Hän kuunteli. Oikeasti kuunteli. Ja silloin ymmärsin: kaikki ne kyyneleet, kaikki nöyryytykset — ne olivat tie, joka toi minut takaisin itseeni.

Vuosi eron jälkeen, eräänä kirkkaana päivänä, näin ex-mieheni kadulla. Hän pysähtyi, tuijotti minua pitkään ja sanoi hiljaa:

— Olet muuttunut.

Hymyilin.
— En. Olen vain löytänyt itseni uudelleen.

Käännyin ja kävelin pois. Kevyin askelin, selkä suorana. Takana jäi menneisyys, edessä uusi elämä.

Koska nainen, joka nousee omasta tuskastaan — on pysäyttämätön.